Strokesin poijjaat ovat vaihteeksi tehneet ihan mielenkiintoisen levyn.

Bändi on tiukentanut ilmaisuaan. Uudet ideat ovat tuottaneet vihdoin hedelmää ja tuontantokin on säilynyt biisinteon ja bändin otteessa. Selvää parannusta edelliseen levyyn verrattuna. Angeles pohjautuu mielenkiintoiseen, paikoin tietoisen niukalta kuulostavaan äänimaailmaan. Paikoin keimailu kasarisoundeilla on tosin vähällä karata liiankin tarkoituksenmukaiseen retroleikittelyyn. Two Kinds of Happiness, Taken for a Fool ja Games tekevät kuitenkin vaikutuksen juuri raikkaudellaan - tai paremminkin taaksepäin suuntautuneella kaukokatseisuudellaan. Varsinkin ensiksi mainittu biisi on tällä hetkellä allekirjoittaneen soittolistan kärkikamaa. Fiilikset tosin nousevat esiin vain tavanomaisempien Strokes -maneereiden keskeltä.

Bändin perinteisempään otteeseen tukevat biisit ovat tosin edelleen *Angelesillakin pääosassamuistuttaen Strokesin kahden ensimmäisen levyn menoa, etenkin Room on Fire:ä. En tiedä onko tämä yksinomaan hyvä asia. Varsinkin, kun First Impressions of Earth:n ansiot, vaikkakin vähäiset sellaiset, perustuivat juuri kahden ensimmäisen albumin jo lähes loppuunkulutetulta vaikuttaneen tyylin ja biisirakenteiden rikkomiseen (esim. pompöösi Ize of the World). Toteutus kuitenkin ontui pahasti ja levy venyi pituudessa yli kehittyneempienkin poprokkareiden sietorajojen.

Eikä koira tunnetusti pääse karvoistaan - ja miksi haluaisi päästäkään? Paluu tosiasioiden tunnustamiseen on johtanut Angelesissa siihenkin onnistuneeseen ratkaisuun, että levy ei veny kymmentä biisiä pidemmäksi; Strokes saa kyllä vahvuutensa esiin alle 30-minuutin lätylläkin - ja tällöinkin kuuntelija kokee tulleensa ihan riittävästi holhotuksi.

Yksi suuri ongelma bändillä kuitenkin on: solisti Julian Casablancas. Bändin musiikilliset ansiot alkavat vihdoin tuottaa kukkaa. Bändi on kehittynyt siten, ettei sen tarvitse enää tukeutua alkuaikoina sinänsä ihan mainiosti toimineeseen rokkiluimuiluun ja tennariskene-energiaan. Mutta Casablancasin kohdalla edistystä ei ole tapahtunut. Angelesia kuunnellessa tulee paikoin mieleen, että bändi ja solisti elävät täysin eri maailmoissa, ainoastaan muusikoiden omatessa tyyli- ja tilannetajua. Eikä tämä koske ainoastaan uudistuneemmalla soundilla varustettuja biisejä, vaan lävistää koko levyn aina sinkkuralli Machu Picchua myöten. Tästä huolimatta mainio sinkku mainiolta levyltä, joka kestää kaikkien hyvien levyjen tapaan kuuntelua.