Mitä syvemmälle asioissa ja pohdinnoissa pääsee, sitä vähemmän edessä (tai pään sisällä) avautuvassa maailmassa tuntuu olevan mitään pitävää, kertakaikkisesti kyseenalaistamatonta totuutta. Yksi tällainen, lajissaan katoava totuushan on tunnetusti, että belgialaiset tekevät maailman parasta olutta; viisaus, joka pääsee monesti markettien bulkkioluiden lavaryteikössä ymmärrettävästikin unohtumaan. Belgialainen ale - siinä viisaus ja maku, joka ulottaa itsensä kaiken epäilyksen ja häilyvyyden ulkopuolelle. De Omnibus Dubitandum? Lähestulkoon aina, mutta ei näitä herkkuja nauttiessa:

Rochefortin herkut, varsinkin lähes universaalisti toimiva kasi, ovat olleet belgialejenkin joukossa aivan omassa ylhäisessä kategoriassaan -  kategoriassa, joka hipoo täydellisyyttä: pehmeyden, pitkäkestoisen pitsivaahdon, mausteisuuden ja tuoreiden hedelmien pyhän liiton sekä vankan ja tukevan rungon luomassa parhaudessa. Eilen Rochefort sai kuitenkin yllättävän haastajan:

Grottenbier, entisen trappist-luostarin (ei kuitenkaan nykyään trappist-titteliä kantavan, koska luostaritoiminta siirtyi 1900-luvun alussa Ranskan puolelle) perinteiden pohjalta tehty, nimensä mukaisesti luolassa kypsytetty olut on kuin Rochefortin kasin pikkuveli, joskin hivenen kevyempi ja raikkaampi, mutta jopa tukevampi kuin Rochefortin sarjan harvinaisempi kutonen. Erityisen kiehtovan tästä luolaoluesta tekee sen aavistuksen sitrusmainen pohjamaku, joka selittynee sillä, että oluen on kehittänyt Hoegaarden-panimon kuuluisa panimomestari Pierre Celis. Suosittelen lämpimästi, kaikille. Ja maailmakin tuntuu taas hetken olevan siinä järjestyksessä, jossa sen omalla sekavalla tavallaan kuulukin olla.