Viime päivinä intter netissä on kuohunut tämän seurauksena. Aamulehden toimittaja kirjoitti ilmeisesti vasemmalla kädellä heitetyn kannanottonsa Norjan järkyttäviin tapahtumiin. Yleisö kuohahti, oikeutetusti, ja antoi Aamulehden ja Määttäsen kuulla kunniansa. Aamulehden päätoimituskaarti ei myönnä virhettä, eivät tarjoa empatiaa tahi rakkautta, vaan vetäytyvät rankasti aina sosiaalista mediaa fasismikorteilla leimaavilla suojakilvillä vuorattuun sananvapauden linnoitukseensa.

Määttäsen ja Jokisen käsitykset rakkauden ja välittämisen yhteydestä seksiin ovat edelleen enemmän ja vähemmän käsittämättömiä; kuin johonkin rakkauden ja hellyyden kokemiseen olisi edes olemassa jotain paikallisestikaan käyttökelpoista mittaria. Ko. henkilöiden rakkauden kokemisen mittaristot on nähtävästi jämähtäneet jonnekin 1800-luvun puolelle, mikä on tekee SUORAN syy-seuraussuhteen löytämisestä Norjan tapahtumien ja fallisen rakkaudenosoitusten puutteen välille entistäkin tragikoomisemman. Välittämisen, huolenpidon ja empatian tunteiden rapistuminen saattaa hyvinkin olla jonkinlainen ongelma hyvin laajassa mielessä ymmärrettynä, mutta että Määttäsen määrittelemässä diagnoosiyhteydessä? Huh!

Ärsyttävintä Aamulehden toiminnassa on alkuperäisen pöyristyttävän argumentin ja sen tosiasiallisesti loukkaavan - ja suorastaan harhaanjohtavan luonteen - irroittaminen alkuperäisestä asiayhteydestä. En olisi kuuna päivänä uskonut, edes hänen tapauksessaan, että esimerkiksi Jokinen syyllistyisi noin karkeaan ja välinpitämättömään sananvapaus- ja jopa fasismikortin heittelyyn. Mitä hän tällä kuvittelee saavuttavansa, rakkauttako? Vapaus ilman vastuuta näyttää olevan tässä kohdin täysin yksisuuntainen tie, ja sen tien päässä odottaa loogisesti seuraten Aamulehden täysin relativistis-anarkistinen julkaisupolitiikka(ko?). Epäilen.

Myös AL:n päätöimittajakaartin toinen jäsen, Pokkinen, yhtyi samaan lauluun lauantaisessa yläkulmakirjoituksessaan. Pokkinen syyllisti - näin pelkistäen - kärkevät mielipidekirjoittajat yleisellä tasolla itsekeskeisiksi totuuden torviksi, jotka eivät voi sietää toisten mielipiteitä. Yhteys Määttäsen tapaukseen jäi tulkinnanvaraiseksi. Pokkinen kuitenkin vetosi, kuinkas muuten, sananvapauteen, jonka viimeisenä ritarillisena puolustajana - hieman dramatisoidusti heitettynä - Aamulehti hänen mielessään näyttäisi profiloituvan. Pokkinen, joka äityy artikkelissaan symppaamaan mm. Halla-Ahon "tuskaa", päätyy näin yllättäen esittämään kritiikkinsä kohteitakin suurempia totuuksia: vapaa keskustelu yhdistettynä historiallisen kehityksen väistämättömään, lähes hegeliläiseen logiikkaan, tuo ajallaan esiin lopullisen Totuuden - Totuuden, joka kyllä jyrsitään särmiltään abstraktissa "vapaassa keskustelussa". Mutta hei, juurihan Pokkinen itse kritisoi keskusteluun kriittisesti osallistuneita tahoja. Keskustelu ei nähtävästi pyhitä kaikkien siihen osallistuneiden päämääriä ja näkökulmia tasapuolisesti. Näin näppärästi Aamulehden oma vastuu on ulkoistettu kehässä liikkuvalla sananvapausjargonilla.

Ja mitä rakkauteen ja välittämiseen tulee, Aamulehden päätoimituksella olisi ollut miljoonan dollarin paikka näyttää esimerkkiä katsomalla peiliin, myöntämällä virheen ja pyytämällä anteeksi. Kysymys ei ollut enää siitä, kuka on oikeassa (millä ei ole mitään tekemistä AL:n peräänkuluttuman vulgaarin rakkauseetoksen kanssa) vaan siitä, kuinka tulee tehdä, toimia ja käyttäytyä. Anteeksipyyntö olisi siis heidän itsensä esittämiä lähtökohtia vasten paikallaan, vaikka sieltä peilistä kuinka pälyilisi edelleen takaisin sananvapauden uljas, virheille immuuni ritari. Itse toivon, että Aamulehdessä todella otetaan vähin äänin opiksi tästä tapauksesta, vaikka oman virheen ja ylilyönnin myöntäminen olisi vaikeaa kuin tarhaikäiselle kiusanteon jälkeen.