Varoitus: nyt meni hermot! Tästä seuraa ylipitkä, epäkonventionaalinen ja rasittavan polveileva blogikirjoitus...

 

Lehdistö kyllästyi vaalirahoituskohuun ja kaivoi esiin megalomaanisen tylsistymisen ja raivon partaalle vievän Nato-”keskustelun”. Sysäyksen viime viikot valtavirtamedioiden palstatilat täyttäneelle Nato-hekumalle antoi toisaalta (julkilausumattomasti) Naton organisaatiossa tapahtunut skandinaavinen kasvojenkohotus. Puolustusliiton uusi pääsihteeri, tanskalainen oikeistojyrä Anders Fogh Rasmussen on varmasti juuri sitä, mitä täkäläiset aseintoilijat ja valkoisen miehen taakkaa harteillaan edelleen tuntevat toivoivatkin – energinen, dynaaminen, päättäväinen ja tarpeen mukaan Naton sisäisen ja epädemokraattisen yksisuuntaisen diplomatian pehmentämiseen mediataidoillaan kykenevä isompi Stubbi.

 

Ensimmäisen, lähes tilaustyöltä vaikuttaneen sysäyksen Nato-fetissiä ylläpitävälle tarinatuokiolle (osa n+1) antoi Ulkopoliittisen instituutin tutkijana ja RKP:n eurovaaliehdokkaana vaikuttanut Charly Salonius-Pasternak. Salonius-Pasternakin (miten tämä muuten tulisi kirjoittaa, ”pasternakan” vai ”pasternakin”?) teesi oli yksinkertainen: Suomi osallistuu rauhanturvaoperaatioon, joka sen alkamisen jälkeen on jatkuvasti laajentumalla saavuttanut puitteet, joita voidaan nyt kuvailla termillä ”(sisällis)sota”. Salonius-Pasternakin esiintulon poliittinen tarkoitus liittynee Ulkopoliittisen instituutin sananvallan lisäämiseen tulevassa, ulko- ja puolustusministeriöiden välisen epädemokraattisesti toteutuvan valtataistelun uusimmassa luvussa – kansallisen kriisinhallintastrategian muotoilemisessa.

 

Mutta takaisin ällötykseen – itse keskusteluun, joka näyttää tällä hetkellä jatkuvan mätänä ja kuvottavana täältä ikuisuuteen. Suomalaiset ovat tähän asti kyenneet käsittelemään sotilaallista suurvaltapolitiikkaa terveen järjen piiristä ja antanut kollektiivisesti rukkaset Nato-intoilijoille kerta toisensa jälkeen. Kaikki tosin tietävät ja sisimmässään tuntevat, mihin äärimmäiseen toistoon ja alakouluikäisten tasoiseen argumentaatioon perustuva väsytystaistelu lopulta johtaa… Itse asiassa on pidettävä jonkin asteisena ihmeenä sitä, että suomalaiset ovat Suomen Kuvalehden, Aamulehden ja Helsingin Sanomien kaltaisten Nato-jankkaajainstituutioiden ja rakenteellisen väkivallan legitimoijien tankkaamisen jäljiltä edes järjissään. Siinä määrin kuvottavalla tasolla lehtien piehtarointi omassa täydellisessä, valkoisen länsimaisen miehen luomassa rakenteellisen väkivallan ja kiväärinpiippujen ajattomuuden todellisuudessa liikkuu.

 

Hesarin pääkirjoitus käsitteli tänään, odotetusti, Nato-kiimaa. Täytyy myöntää, että jos näin ei olisi ollut, olisin luultavasti saanut jonkinasteisia rytmihäiriöitä aamiaispöydässä vapaapäivän ratoksi. Kirjoitus käsitteli siis Fogh Rasmussenia ja hänen pestinsä tulevia haasteita. Näistä muutama sana: Rasmussenilta toivotaan eritoten diplomaattisia taitoja, jotta hän pystyy tasapainottamaan Naton jäsenien muotoilemaa uutta ”strategista konseptia” (kuinka kuvottava voikaan yksi termi olla). Suomeksi: Rasmussen kääntää Naton ylhäältä alaspäin toteutuvan sanelupolitiikan ja edelleen militaristisen ja sotilasteknisen ongelmanratkaisumallin mukaisen linjan pehmeämmäksi retoriikaksi Naton ylimittaiseksi kasvaneelle jäsenjoukolle.

 

***

 

Sitten Afganistanista, jossa ongelmat ovat – tämä siis myönnetään – suuret (mutta kenelle, afganistanilaisille vai Natolle?). HS:n mukaan Isaf-operaation onnistumisessa ei mitata ”ainoastaan Naton uskottavuutta turvallisuuden tuottajana vaan myös kansainvälisen järjestelmän kykyä selvitä tällaisista hankkeista ylipäätään”. Hirvittävää retoriikkaa. Afgaaneista muutaman prosentin väestömäärää edustavan Taliban-liikkeen politiikalle lähes täydellisen oikeutuksen tarjoava operaatio on kuin mikäkin rationaalisesti hallittavissa oleva siltahanke. Terminologialla tai semantiikalla, kuten aiemmin kirjoitin, on merkitystä, ja tällä kertaa HS osoittaa sen ilmeisen platonisella tavallaan. Nato ei ole kylmän sodan päättymisen jälkeen todistetusti onnistunut tuottamaan turvallisuutta, vaan päinvastoin, se on operaatioissaan turvautunut väkivaltakierrettä syventäneeseen voimankäyttöön, josta Naton 1999 tekemä pommituskampanja Kosovoon on samalla tämä surullisin ja kuuluisin esimerkki. Kylmän sodan aikaan, näin väitetään, Nato tuotti koko Länsi-Euroopan kattavan turvallisuusvyöhykkeen. Jo yläasteikäinen ymmärtää, että väite on loogisesti täysin kestämätön yleistys hyvin monimutkaisesta ja sattumanvaraisesti edenneestä tapahtumaketjusta, joka perustui niin valtavalle kollektiiviselle traumalla, että rauhanaika olisi joka tapauksessa kehittynyt esiin.

 

Afganistanissa YK:n mandaatilla toimiva, lähinnä Yhdysvaltalaisten strategisia intressejä toteuttava operaatio on vain lisännyt kurjuutta alueella. Tämä tietysti sopii holhoavan isärooliin alueella tottuneille länsimaiden hallituksille. Kutkuttavasti pikkuinen Suomemmekin on nyt päässyt leikkimään tätä isojen miesten jälki-imperialistista Risk-peliä. HS jatkaa toteamalla Rasmussenin suulla, että lopullinen ratkaisu Afganistanissa on siviilien, ei sotilaiden käsissä. Tätä tervehdyttävää havaintoa ei kuitenkaan haluta käytännön politiikan ja toiminnan tasolla tukea, ensin pitää näet ”vakiinnuttaa turvallisuustilanne” – ja sitä on toden totta vakiinnutettu jo 1800-luvun alkupuolelta saakka. HS:n ratkaisu tilanteeseen, jonka raukeamisen myönnetään avoimesti olevan kiinni siviilitason onnistumisista, on yksinkertainen ja tuttu: lisätään militaristista ryhtiä alueella. Kehäpäätelmä kirvoittaa eteemme helpon maalitaulun sarkastisille ja ivaaville kommenteille, mutta nälvimiseen ei ole enää aikaa. Tilannetta oikeuttava sairas ja itsepetoksellinen politiikka on vain yksi poliittisesti ja sosiaalisesti luotu vaihe ihmiskunnan historiassa – se voidaan ja tulee syrjäyttää moraalisesti kestävämmällä ja inhimillisemmällä todellisuudella.

 

 

HS:n pääkirjoituksessa myönnetään yllättävän suorasukaisesti myös Afganistanin sotaa etäältä katsovien lintukotojen sisäpoliittiseen vaikuttamiseen pyrkivän valtavirtamedian tehtävä. Sotilaallisen läsnäolon vahvistamisen lisäksi kun ”tarvitaan aiempaa parempaa kykyä selittää osallistujamaille se, mitä niiden sotilaat ja siviiliauttajat tekevät Afganistanissa.” Eli lehti myöntää kriisinhallintaoperaatioista ja muista militaristisen muskelin pullisteluista kertovan tiedotuksen olevan eksplisiittisesti luonteeltaan indoktrinaalista. Tavoitteena ei ole kognitiivisesti puhdas kommunikaatiotilanne vaan suoranainen tarinointi, jossa kyvykkäällä kerronnalla luodaan tiettyä politiikkaa oikeuttava kuva todellisuudesta. Tällaisen mediakuvan ja demokraattisen järjestelmämme peruskiviin hakatun sananvapaus/vastuu -asetelman hyväksyminen on lähes pöyristyttävää valtakuntamme suurimmalta päivälehdeltä.

 

***

 

Muutama esimerkki siitä, kuinka asioista puhutaan kierrellen ja valikoiden. Lehdistössä on toivottu selkopuhetta ja ”aitoa keskustelua” Natosta sekä Afganistanin operaatiosta. Vastataan tähän haasteeseen ja sanotaan nyt kerralla asiat niin kuin ne todella ovat. Seuraa neljä väitettä ja neljä suomennosta:


1)      1) Suomi ei voi vetäytyä Afganistanista afganistanilaisten tulevaisuuden vuoksi: muutaman sadan rauhanturvaajan (tiedot puolustusministeriön noin 300 sotilaan panoksesta ja Isaf-operaation virallisen sivuston (http://www.nato.int/isaf/docu/epub/pdf/placemat.pdf) 110 sotilaan määrästä ovat mielenkiitoisesti ristiriidassa) määrä yhteensä yli 50 000 sotilaan operaatiossa on kuin pieru Saharassa – ei mitään merkitystä paikallisille. Operaation merkitys Suomelle ei ole altruistinen vaan poliittinen. Jeesustelu vetäytymisen johtavamisesta paikallisten pettämiseen on naurettavaa jo tilastollisestikin.

2)      2) Isaf-operaation tavoite on rauhan säilyttäminen: Todellinen tavoite operaatiolla on länsimaiden tavoittelema poliittisen arvovallan lisääminen geopoliittisesti ja strategisesti tärkeällä alueella. Pentagonissa tätä, todellisuudessa jonnekin 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen kuuluvaa ideologista politiikkaa on ajettu aina Halford Mackinderin päivistä saakka. Mukana Afganistanissa ollaan lisäksi poliittisen arvovallan lisäämiseksi länsimaiden poliittisen eliitin illalliskerhossa tai sitten vaan ihan tavan tai perinteiden vuoksi (Suomen rauhanturvaajaidentiteetti). Rauha on lisäksi tavoitteena liian kapea-alainen (varsinkin sen sotilaallis-strategistisessa määritelmässä). Rauha tarjoaa vain lähtökohdan ja puitteet inhimilliselle elämälle. Vasta rauhan saavuttamisen jälkeen voimme arvioida, mitkä ovat kunkin poliittisen intressin todelliset tavoitteet. Näistä ei lehdistössä tai strategiajulistuksissa juurikaan puhuttu, ikään kuin suuret ideologiset ja arkipäivän poliittiset kysymykset olisi historian saatossa itsestään selvästi ratkaistu.

3)      3) Afganistanin kriisin heijastusvaikutukset Suomeen ovat merkittävät: totta, mutta niin ovat myös Väli-Amerikan kriisipesäkkeiden, Kongon sisällissodan (jonka mittasuhteet paikallisen väestön kannalta ovat hirvittävät verrattuna Afganistanin operaatioon), Sudanin kriisin ja niin edelleen. Silti poliittinen eliittimme ja valtavirtamedia vaahtoaa yksinomaan vain Afganistanin heijastevaikutuksista…

 

 

Näiden kysymysten sijaan voitaisiin esittää muutamia vaihtoehtoisia kysymyksiä, jotka todella laittaisivat myös poliittiset päättäjät painimaan perustavan tason kysymysten ja vastausten kanssa: Miksi juuri Afganistanissa? Miksi rauha? Miksi juuri halutun kaltainen rauha (sen sijaan että kysytään teknisesti ja etäisesti miten ja koska rauha)? Tukeeko Suomen osallistuminen Nato-vetoiseen rauhanturvaoperaatioon sisäpolitiikan ja aseteollisuuden linkin kautta kansainvälistä, laitonta asekauppaa? Missä vaiheessa Afganistanista sitten on vetäydyttävä, vai vaatiiko länsimaisen arvovallan tyydyttäminen Lähi-idän alueella ajatonta ja jatkuvaa läsnäoloa? Missä vaiheessa olemme ylittäneet sen pisteen, että länsimaiden kiväärinpiipun lävitse toteuttama holhouspolitiikka passivoittaa afganistanilaiset todellisen rauhan mahdollisuudesta?

 

Kun asiat ollaan hoidettu pitkään vastuuttomasti ja huonosti, joudutaan rauhan järjettömyyksissä ja tyhmyyksissä menetettyjä edellytyksiä palauttamaan asein. Itse rauhaa ei koskaan yksin aseilla saavuteta, sillä rauha on tie ja lähtökohta jota seurataan, ei päämäärä, johon saavutaan. Järjettömyyteen johtaa myös se, kun kiukusta punaisena joutuu päivittäin seuraamaan tämän päättymättömältä vaikuttavan pään seinään lyömisen tarinaa paikallisesta valtavirtamediastamme. Ainakin itse teen nyt tervehdyttävän päätöksen ja alan seuraamaan entistä intensiivisemmin vaihtoehtoisia, länsimaisesta poliittisesta eliitistä hieman riippumattomampia tiedotusvälineitä – niitäkin tosin samalla kriittisellä silmällä ja etäisyydellä kuin tähänkin asti. Afganistanista ja Natosta, ainakin siltä tuntuu juuri nyt, en halua enää kuulla tai sanoa sanaakaan… kommentit ovat toki tästä huolimatta toivottuja.