Pitäisi lukea tietoteorian tenttiin, mutta lounastauko ja kanssaopiskelijat kirvoittivat lähes pakottavan tarpeen heittäytyä pienimuotoiseen pohdiskeluun. Kysymys kuuluu yksinkertaisesti: minkä vuoksi opiskelijat pelkäävät teoriaa tai teoreettisuutta niin paljon? Miksi kaikki muka olisi niin paljon hedelmällisempää ja helpompaa, jos opinnäytetöiden sijaan puuhastelisimme pikkunäppärän ja teknisen tutkimuksen parissa? Olisiko maailmamme jotenkin parempi, jos kaikki suuret (ja pienemmätkin) todellisuuden luonnetta ja tutkimuksen taustalla olevia teoreettisia lähtökohtia ruotivat kysymykset olisivat ratkaistu ja saisimme keskittyä viisastelun sijaan "olennaiseen".

Ymmärrän nämä kysymykset ja niiden taustalta löytyvän ihan perustellunkin ahdistuksen, mutta luulen, että pään vetäminen tähän "täydellisen ja valmiin maailman puskaan" ei näiden kysyjien olotilaa kohenna, päinvastoin, sillä useimmat heistä vilpittömästi haluavat ja uskovat parempaan maailmaan. Toisaalta, onko minun edes tarvetta ymmärtää?

Kansainvälinen politiikka, se todellisuus ja kokonaisuus jota nämä jo itsessään merkittäviä teoreettisia sitoumuksia sisältävät sanat kuvailevat, on nimittäin suoraan sanottuna täyttä helvettiä! Lähes millä tahansa inhimillisen kärsimyksen tai kehityksen (käytän termiä siitäkin huolimatta, että sorrun postmodernistien varoittamaan pienimuotoiseen "tarinointiin") mittareilla tarkasteltuna kansainvälinen politiikka on ollut karmaiseva epäonnistuminen ihmisjärjen kannalta. Sekä tieteenalana että sen kuvailemana todellisuutena. Kymmenet miljoonat kuolleet ihmiset ja tästä moninkertainen määrä rakenteellisen väkivallan tuottamia uhreja kertovat tylyä kieltään maailman fataalimmasta itsensä toteuttavasta ennustuksesta.

Silti vain harvat käytännönläheisyyttä, soveltavaa tutkimusta ja empiiris-teknistä tiedonjanoa korostavat kanssaopiskelijani ovat valmiita hyväksymään tämän maailman. Ja nekin, jotka tilanteen hyväksyvät, tai pikemminkin luonnollistavat, eivät ainakaan tähän asti ole vapaaehtoisesti esittäneet vedenpitävää mekanismia, jolla he pyrkisivät tieteellisesti todistamaan rakenteellisen väkivallan ajattomuuden ja välttämättömyyden. Jotkin harvat vetoavat toki vieläkin ihmisluonnon pahuuteen ja itsekkyyteen, mutta näiden teesien arvoa ja kompetenssia mittaillaan vakavasti enää lähinnä lähiökuppiloiden "arkiviisauteen" perustuvissa kehämäisissä keskusteluissa.

Mistä sitten johtuu se, että on niin vaikeaa tai muuten vaan epämielekästä heittäytyä välillä kysymään sitä, miten maailman pitäisi olla? Tai edes sitä, mihin perustuu tämä varmuus tästä maailmasta, josta tietoa haluan? Ehkä vika on sittenkin teorioissa, mutta ei teoriassa. Luulen, että meille nimenomaan esitetään teoria väärällä tavalla - tai jos ei väärällä, niin ainakin hyvin intohimottomalla ja pedantistisella otteella. Siinä, että uskaltaa tuoda esille hieman jäsentymättömämmät ja tieteellisestä muotijargonista hieman vapaammat "miten pitäisi olla" -näkemyksensä esiin, ei pitäisi olla mitään moitittavaa. Siihen pitäisi päinvastoin kannustaa ja mielellään niin, ettei edelleen tuoteta ajattelulle vahingollista illuusiota teorian ja käytännön välisestä pelottavasta kuilusta (jonne sitten tiedefetisistisessä maailmassa sijoitetaan jokin mielen ulkopuolisiin käsitteisiin sidottu metodi).

Arkipäivästä, instituutioista, ihmisyhteisöistä ja kaikesta meille ilmeisen tärkeältä vaikuttavasta on hyvä kerätä tietoa, mutta tuottavaa se voi olla vain, jos se tehdään tietoisena siitä, minkä takia tietoa kerätään laumoittain juuri näistä asioista. Palkitsevinta on mielestäni pitää teoria ja käytäntö hyvin tiiviissä suhteessa keskenään, mielummin vielä niin päin, että teoria on mitä parhainta käytäntöä, mitä ihminen voi harrastaa. Tai no ei sentään parhainta, mutta melkein.