maanantai, 1. elokuu 2011

Aamulehti - sananvapauden vankkumaton ritari?

Viime päivinä intter netissä on kuohunut tämän seurauksena. Aamulehden toimittaja kirjoitti ilmeisesti vasemmalla kädellä heitetyn kannanottonsa Norjan järkyttäviin tapahtumiin. Yleisö kuohahti, oikeutetusti, ja antoi Aamulehden ja Määttäsen kuulla kunniansa. Aamulehden päätoimituskaarti ei myönnä virhettä, eivät tarjoa empatiaa tahi rakkautta, vaan vetäytyvät rankasti aina sosiaalista mediaa fasismikorteilla leimaavilla suojakilvillä vuorattuun sananvapauden linnoitukseensa.

Määttäsen ja Jokisen käsitykset rakkauden ja välittämisen yhteydestä seksiin ovat edelleen enemmän ja vähemmän käsittämättömiä; kuin johonkin rakkauden ja hellyyden kokemiseen olisi edes olemassa jotain paikallisestikaan käyttökelpoista mittaria. Ko. henkilöiden rakkauden kokemisen mittaristot on nähtävästi jämähtäneet jonnekin 1800-luvun puolelle, mikä on tekee SUORAN syy-seuraussuhteen löytämisestä Norjan tapahtumien ja fallisen rakkaudenosoitusten puutteen välille entistäkin tragikoomisemman. Välittämisen, huolenpidon ja empatian tunteiden rapistuminen saattaa hyvinkin olla jonkinlainen ongelma hyvin laajassa mielessä ymmärrettynä, mutta että Määttäsen määrittelemässä diagnoosiyhteydessä? Huh!

Ärsyttävintä Aamulehden toiminnassa on alkuperäisen pöyristyttävän argumentin ja sen tosiasiallisesti loukkaavan - ja suorastaan harhaanjohtavan luonteen - irroittaminen alkuperäisestä asiayhteydestä. En olisi kuuna päivänä uskonut, edes hänen tapauksessaan, että esimerkiksi Jokinen syyllistyisi noin karkeaan ja välinpitämättömään sananvapaus- ja jopa fasismikortin heittelyyn. Mitä hän tällä kuvittelee saavuttavansa, rakkauttako? Vapaus ilman vastuuta näyttää olevan tässä kohdin täysin yksisuuntainen tie, ja sen tien päässä odottaa loogisesti seuraten Aamulehden täysin relativistis-anarkistinen julkaisupolitiikka(ko?). Epäilen.

Myös AL:n päätöimittajakaartin toinen jäsen, Pokkinen, yhtyi samaan lauluun lauantaisessa yläkulmakirjoituksessaan. Pokkinen syyllisti - näin pelkistäen - kärkevät mielipidekirjoittajat yleisellä tasolla itsekeskeisiksi totuuden torviksi, jotka eivät voi sietää toisten mielipiteitä. Yhteys Määttäsen tapaukseen jäi tulkinnanvaraiseksi. Pokkinen kuitenkin vetosi, kuinkas muuten, sananvapauteen, jonka viimeisenä ritarillisena puolustajana - hieman dramatisoidusti heitettynä - Aamulehti hänen mielessään näyttäisi profiloituvan. Pokkinen, joka äityy artikkelissaan symppaamaan mm. Halla-Ahon "tuskaa", päätyy näin yllättäen esittämään kritiikkinsä kohteitakin suurempia totuuksia: vapaa keskustelu yhdistettynä historiallisen kehityksen väistämättömään, lähes hegeliläiseen logiikkaan, tuo ajallaan esiin lopullisen Totuuden - Totuuden, joka kyllä jyrsitään särmiltään abstraktissa "vapaassa keskustelussa". Mutta hei, juurihan Pokkinen itse kritisoi keskusteluun kriittisesti osallistuneita tahoja. Keskustelu ei nähtävästi pyhitä kaikkien siihen osallistuneiden päämääriä ja näkökulmia tasapuolisesti. Näin näppärästi Aamulehden oma vastuu on ulkoistettu kehässä liikkuvalla sananvapausjargonilla.

Ja mitä rakkauteen ja välittämiseen tulee, Aamulehden päätoimituksella olisi ollut miljoonan dollarin paikka näyttää esimerkkiä katsomalla peiliin, myöntämällä virheen ja pyytämällä anteeksi. Kysymys ei ollut enää siitä, kuka on oikeassa (millä ei ole mitään tekemistä AL:n peräänkuluttuman vulgaarin rakkauseetoksen kanssa) vaan siitä, kuinka tulee tehdä, toimia ja käyttäytyä. Anteeksipyyntö olisi siis heidän itsensä esittämiä lähtökohtia vasten paikallaan, vaikka sieltä peilistä kuinka pälyilisi edelleen takaisin sananvapauden uljas, virheille immuuni ritari. Itse toivon, että Aamulehdessä todella otetaan vähin äänin opiksi tästä tapauksesta, vaikka oman virheen ja ylilyönnin myöntäminen olisi vaikeaa kuin tarhaikäiselle kiusanteon jälkeen.

 

perjantai, 29. heinäkuu 2011

Maahanmuuttokriitikoiden perustelut ja vastuu

Norjan verilöyly on saattanut useat tahot Suomessakin puolustuskannalle. Uskonnolliset konservatiivit, fundamentalistit, äärioikeistolaiset, maahanmuuttovastaisuudella keimailevat äänet ja mitkälie -ististit ovat kiristelleet lehtien palstoilla, blogeissaan ja puheenvuoroissaan.

Tyypillisin lähestymistapa on ollut puolustuskannalle asettautuminen. Anders Behring Breivikin teon ideologis-poliittiset vivahteet pyritään tällöin vieraannuttamaan omasta, puhtaaksi ad hoc -tyyppisesti määritellystä uskosta tai poliittisesta katsannosta. Vastuu oman maailmankuvan - esimerkiksi varsin löyhästi määriteltävän maahanmuuttovastaista ilmapiiriä ruokkivan oikeistolaisen poliittisen linjan - tuottamasta ilmapiiristä siirretään suoraan sairaaseen yksilöön. Breivik leimataan psykopaatiksi ja mielisairaaksi, mitä hän saattaa enemmän tai vähemmän ollakin, mutta samalla murhaajan jälkeensä jättäneestä manifestista etsitään kiivaasti viitteitä vääräoppisuudesta. Vanhoillinen kristillinen löytää Breivikin tekstistä epäjohdonmukaisuuksia - ei hän sittenkään mikään oikea kristitty ollut, eihän, vaikka sellaista julkeaakin väittää? Oikeistolainen, nationalisti ja hommalainen löytävät kukin Breivikin manifestista otteita, jotka heidän onnekseen ylittivät jälkijättöisesti oikeaoppiseksi määrittelemänsä lähestymistavan marginaalit. Breivikin, mielisairaaksi ja psykopaatiksi - täysin rationaaliseen toimintaan kykenemättömäksi tuomitun (määritelmänä psykopaatti ja rationaalinen toiminta eivät tosin kaiketi sulje toisiaan pois, päinvastoin(?)) - tekstiä tulkitaankin aukottoman johdonmukaisena kokonaisuutena. Näiden tulkintojen esittäjien mukaan Breivik pystyi hermeneuttisesti tarkastellen yllättävänkin aukottomaan ja tarkoituksenmukaiseen omien intentioiden ja lähtökohtien esittämiseen ollen samalla kuitenkin paatunut psykopaatti, jonka teot tulee tulkita yksilön vastuun ja houreisen mielen pyhän kaksinaisuuden pohjalta...

Ristiriidan unohdettuamme jäljelle jää edelleen kysymys yksilön ja yhteisön vastuun suhteesta. Vaikka Breivik määriteltäisiin kuinka mielisairaaksi tahansa, riittääkö diagnoosi yksin selittämään hänen tekojensa kohteen ja mittakaavan? Ei tietenkään. Syiden ketjun rajat määrittelee vain mielikuvitus ja tulkintaperspektiivit. Kaikenlainen analysointi Breivikin ajatusmaailmaa lähellä olevista lähtökohdista käsin on luonnollisesti tulkittava ensisijaisesti poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi. Perussuomalaisten suunnalta tulleet, Breivikin tekoa ohjanneet syy-yhteydet olivat ennalta arvattavissa, mutta eräiden selitysten tekopyhyyden aste iski tästä huolimatta kiilaa ainakin allekirjoittaneen sietokykyyn.

Esimerkiksi James Hirvisaari kuvailee (JH todellakin kulkee tässä mukana esimerkkinä, vieläpä varsin asiallisena ja maltillisena sellaisena; vastaavanlaisia - ja vieläkin hurskastelevampia - esimerkkejä on löydettävissä kasapäin esimerkiksi päivälehtien mielipidesivustoilta): "Kyse on tietenkin ankarasta tyytymättömyydestä ja kaikki sopivaisuuden rajat rikkovasta halusta vaikuttaa asioihin keinoja kaihtamatta. Vakavasti höyrähtäneet yksilöt ja ryhmittymät pyrkivät muuttamaan politiikan suuntaa väkivallalla. Se on äärimmäisen alhainen keino." Tässä toistuu klassinen tekniikka. Kyse on toisaalta höyrähtäneestä yksilötapauksesta, jota ei voi sitoa mihinkään laajempaan, älyllisesti ratkaistavissa olevaan poliittiseen ilmiöön. Paitsi että voi sittenkin? Ankaralle tyytymättömyydelle löytyy kuitenkin JH:n tekstissä nopea ja yksinkertainen selitys, jota on vaikea istuttaa psykopaatin profiiliin sopivaksi rationaaliseksi päätelmäksi: "Käytännön tasolla tällaisten tapahtumien taustalla ovat väärät ja umpisokeat poliittiset valinnat." Hirvisaari viittaa tietysti maahanmuuttopolitiikkaan. Hirvisaari todella väittää, että järkevällä maahanmuuttopolitiikalla - tämä 'järkevyys' jää ko. puheenvuorossa märittelemättä, mutta oletan siitä löytyvän läjittäin tekstiä jostain toisaalta - todella voidaan minimoida Norjan verilöylyn kaltaiset tapahtumat. Jokelan ja Kauhajoen tapauksissa kenties myös?

Ja kuka / mikä taho sitten lietsoo tätä tyytymättömyyttä objektiivisesti tarkastellen hyvin marginaalisena pohjoismaisessa yhteiskunnassa ilmenevää maahanmuuttopolitiikkaa kohden? Ja silti esimerkiksi Perussuomalaisten hommasiipeä ei saisi kyseenalaistaa mediassa, mutta samalla maahanmuuttokriitikoita tulisi hyysätä, ei vähiten sananvapauden toteutumisen vuoksi. Sanalla on vapaus, mutta myös suunta, tarkoitus ja suoraselkäisyyttä korostava vastuu. Tätä suoraselkäisyyttä, omien virheiden myöntämistä, emme luultavasti hommalaisilta tule kuulemaan. Ja lopuksi Hirvisaari esittää vielä kasvojenpesun, tyypillisen defenssin: "Perussuomalaiset on kristilliseen arvomaailmaan perustuva demokraattinen puolue, joka sijoittuu poliittiseen keskustaan. Meillä ei ole yhteyksiä eikä sympatioita minkäänlaisiin ääriliikkeisiin." Eli Breivik on jossain oikealla, kaukana horisontissa, psykoosin rajoilla. Itse persu, rationalisoidun ja patologisen maahanmuuttopolitiikan valtias, on enää tuskin näköyhteydessä Breivikiin - siinä kaiken keskellä, oletan. Ja silti, ihme kumma, suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan paitsi yhdistää, myös ylipäätään tuottaa molemmat toimijat poliittisiksi osallistujiksi, vaikka Breivikin kohdalla olisi todella huojentavaa itse kullekin leimata hänet täysin politiikan ulkopuolella toimivaksi rienaksi. Ad hoc -perustainen määritelmä joka tapauksessa epäonnistuu kurjasti. Jäljelle jäävät vain hurjat erot keinovalikoiman tasolla. Ja tässä kohdin tulee jälleen kysyä, mikä yhteys on päämäärillä, päämääriä propagoivilla tahoilla, ja näitä päämääriä toteuttamaan pyrkivillä sekopäillä - olivat keinot sitten mitä hyvänsä?

***

Ville Niinistö, Paavo Arhinmäki ja Erkki Tuomioja toimivat oikein kohdistaessaan kasvavan vihapuheen kohdalla huomion Perussuomalaisiin ja puoluejohtaja Timo Soiniin. Sananvapaus on huono, lähes tympäännyttävän säälittävä veruke hommalässytyksen oikeutukselle, varsinkin kun sitä esitetään edellisen esimerkin osoittamalla hataralla sisällöllisellä pohjalla. Nyt on nimittäin juuri vastuunkannon paikka. Edelleen yhä intensiivisemmin verkon puolelle siirtyvässä maailmassamme on koko ajan enemmän lässytystä - sitä on niin helppo lietsoa ilman vastuuta, monesti ilman nimeä -, mutta samalla yhä vähemmän vastuuta ja suoraselkäisyyttä. Kaikkea paskaa ei tule sietää.

Samalla on muistettava, että eriarvoisuudesta, kasvavasta syrjäytymisestä, epätoivosta ja äärimmäisyydestä ei voida syyttää yksin Perussuomalaisia. Monilta osin Perussuomalaisten poliittinen nousu on tarpeellinen reaktio ja seuraus edellisistä ongelmista. Vastuu on myös mitä suurimmissa määrin perinteisten puolueiden ja viime kädessä koko yhteiskunnan kontolla, kuulosti tämä sitten kuinka pompöösiltä tahansa. Mika Aaltola, UPI:n ohjelmajohtaja, esittää tästä laajemmasta kehyksestä osuvan yhteiskunnallisen diagnoosin: samalla kun syyttävä sormi heiluu - ja sen todella tulee heilua tällaisella hetkellä ilman tarvetta nöyristelyyn - tulee muistaa myös yhteisöllisyyttä ruokkivat positiiviset perusarvot; keskustelevuus, asioiden rauhanomaisen ja sivistyneen ratkaisemisen universaalit taidot sekä eriarvoistavan ja yksilökeskeisyyteen ohjaavan länsimaisen kulttuurin tuomien lieveilmiöiden varjopuolien kollektiivinen ratkaiseminen. Abstrakti ja tökerö keskustelu muslimivallasta sekä maahanmuuttajille ja vieraille kulttuureille maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisen valeasussa esitetty kritiikki vain luovat väärää, näkymtöntä ja diabolista viholliskuvaa, joka vain sokaisee ihmisiä tarttumasta todellisiin, keskeltämme löytyviin ja ratkaistavissa oleviin ongelmiin. Ja näiden ongelmien kautta koen myös itse olevani vastuussa nykytilanteesta. Ja juuri kyvyttömyys vastata tämän vastuun huutoon saa myös allekirjoittaneen lipsumaan kohti tilannetta, jossa vihapuheeseen aletaan vastaamaan vihapuheella.

torstai, 2. kesäkuu 2011

Hallitusneuvottelut: pettymyksiä, spekulaatiota ja letkautuksia

Niinhän siinä sitten kävi, että hallitusneuvottelut katkesivat. Yllättävintä tässä on se, että asia tuli yllätyksenä. Konkreettista asiatietoa neuvotteluiden sisällöistä ei juurikaan tihkunut tiedotusvälineille. Ei sillä että olisin tätä Julmahuvin yleislakko-sketsin piirteitä saanutta 'spektaakkelia' suurennuslasien ja koirien kanssa seurannutkaan. Pari viikkoa jatkuneista neuvotteluista jäi käteen lähinnä Kataisen anti-tiedotustilaisuudet, lehdistön itseironinen raportointi sekä se, että jo itsessään pari viikkoa jumittaneet neuvottelut kyllä antoivat jatkuessaan ihan hyviä syitä olettaa, että jossain vaiheessa neuvottelut stoppaavat umpikujaan.

Yllättävää on siis itse yllätys. Demarit ja vasurit tiedostavat, kenties liiankin itsevarmasti, olevansa edelleen vaikutusvaltaisessa vaa'ankieliasemassa. Kokoomuksen halu vankistaa otettaan Valtionvarainministeriöstä ja Suomen tulonjakopolitiikan tulevaisuudesta on käsin kosketeltavissa. Niin on myös molempien puolueiden vallanhimo, jota itse kukin voi mennä veistelemään Helsingin ilmasta. Vasemmistoliitto puolestaan ajautui Arhinmäen johdolla  tasapainoulutilanteeseen, jota hallitsi dilemma hallitusneuvotteluja vetävän puolueen ideologiasta jyrkästi eroavan pienpuolueen lähtökohdista: vastuuta ja valtaa vai periaatteita ja näkemystä? Siinäpä vasta pulma. Ja henkilökohtaisesti voin ilmoittaa olevani hemmetin tyytyväinen, että vasemmiston kohdalla suuntana on juuri jälkimmäinen vaihtoehto. Ja myönnettäköön, että vastuun ja läpinäkyvien periaatteiden vastakkainasettelu ei onneksi ole pysyvä asiaintila, pikemminkin valitettava seuraus finanssikysymyksiin rajatusta sektoripolitikoinnista, jota Suomessa on harjoitettu antaumuksella 1980-luvulta saakka. Vasemmisto näyttäköön kernaasti tietä siihen suuntaan, missä vastuullisuus, periaatteet ja näkemys taas löytävät toisensa - mielellään tuloksien kera.

Hallitusneuvotteluissa voi käydä vielä miten päin vain (miksi edes mainita). Porvariyhteistyön edellytykset perustuvat siihen, että kaikki vielä kynnelle kykenevät saadaan mukaan talkoisiin - ja tällöinkin urakka venyy. 105 paikan enemmistö Vihreiden ja Keskustan vaalitappioiden sävyttämässä hallitusasetelmassa ei kuulosta lähtökohtaisesti kovin uskottavalta. Varsinkin kun kyseisten häviäjien joukkoja koettelee edelleen kova post-election-stress-disorder ja tästä seuraava muutospaine politiikan linjaamiseksi irralleen edellisen hallituksen viitoittamasta suunnasta - mikä taas on, entistä vahvemmin, Kokoomuksen tie.

Entä PerSut? En oikein jaksa ja halua uskoa, sillä tässä suhteessa Eu-politiikka sijoittajien tukipaketteineen kyllä nousee jälleen hallituskysymykseksi, halusi Katainen sitä tai ei. Soini on tyytyväinen nykytilanteeseen, jossa saa raviradanvarsikommentteineen esiintyä periaatteellisena suomalaisena miehenä ja kontrastoida itseään eduskunnan muuhun takinkääntäjälaumaan. Muitakin mahdollisuuksia toki löytyy; paluu neuvottelupöytään tai vaaliuurnille esimerkiksi. Outoa on, että hallitusneuvottelijana peliliikkeistään huolimatta pahasti toikkaroineen Kokoomuksen johtoasemaa (neuvotteluissa, politiikan sisällön suhteen vaalitulos sen jo teki) ei tässä kohdin kyseenalaisteta kuin vasemmistosta käsin. Varsinkin kun Kokoomus on jo parin päivän ajan pelannut kaksilla korteilla. 'Etelän metia' ainakin vaikuttaa olevan rähmällään kaikkiin mahdollisiin suuntiin, eikä kriittistä otetta koko sirkukseen tahdo löytyä.

Oli miten oli, katsotaan miten käy ja niin edelleen. Hallitusneuvotteluiden pattitilanne on virittänyt iloksemme ja suruksemme myös mielenkiintoisia ja arvelluttavia kommentteja. Jäätävimmästä päästä on hyvä aloittaa ja lopettaa. Keskustan Mika Lintilä oli hesarin mukaan, ilmeisesti ihan tosissaan, letkauttanut (ei suora lainaus, joten pieni varaus lähdekritiikille) "Suomessa liikuttavan nyt niillä rajoilla, että yhteiskunnan etu ajaa politikoinnin edelle." No helvetti soikoon. On se sitten hitusen hieno homma, että saadaan hallitusneuvottelut umpisolmuun - saadaan poliitikotkin ajattelemaan kerran vuosikymmenessä yhteiskunnan etua oman urapolkunsa sivujuonteena. Rohkaisevaa sinänsä, että tällainen käsite vielä ylipäätään löytyy poliittisen ammattityöläisen retorisen työkalulaatikon kätköistä. Vielä kun saataisiin käsitteelle jotain sisältöä ja vastaavuutta tekojenkin tasolle, mitenkään Lintilää tässä yhteydessä sen erityisemmin leimaamatta.

lauantai, 21. toukokuu 2011

Eduskuntavaalien jälkeen

Kun kerran kyseessä on yhteiskunnalliseen marmatukseen toisinaan kallistuva blogi, niin pitänee sanoa jotain yleistä ja jälkijättöistä eduskuntavaalien jälkipyykistä.

Jytky on varmaan kaluttu luita myöten loppuun, joten ei siitä sen enempää. Samalla voisi - ja pitäisi - ruotia myös kaikenlaisia teemoja aina kansanvallan ja parlamentarismin tilasta eurooppalaisen solidarismin merkitykseen ja Suomessa jo pitkään virinneeseen nurkkakuntaiseen nationalismiin. Ennen kaikkea pitäisi myös keskustella siitä, mistä (ja miksi) eduskuntavaaleja edeltävässä keskustelussa tietoisesti vaiettiin. Vaalikeskustelut vaikuttivat monin paikoin lässähtäneeltä valtionvarainministeriön tilaamalta tulevaisuusseminaarilta, jossa seisahtaneen kahvitarjoilun ainoana oheistuotteena tarjottiin kristilliseen tapaan rasvaista meetvurstisämpylää. (Kuva edelliseltä päivältä, kun sämpylät tehtiin etukäteen valmiiksi.) Politiikan päämääristä, yhteiskunnan arvoista tahi arvokkaiksi ja toimiviksi todetuista käytännöistä ei sen sijaan keskusteltu. Tiedä sitten olisiko banaalissa pragmatismissaan rypevillä poliitikoilla tähän edes edellytyksiä - puhumattakaan suuresta yleisöstä, johon keskustelun tulisi viime kädessä kiinnittyä. Sen sijaan kestävyysvajeesta muotoiltiin parissa kuukaudessa kollektiivisesti hyvinvointikeisarin uudet vaatteet. Välillä tuntui, että muusta ei edes saanut tai voinut keskustella. Vaalikeskustelua johti siis täysin poliittisesti tarkoituksenmukainen ja spekulatiivinen käsitys julkisen talouden tulevaisuusnäkymistä - ei julkisen talouden tehtävistä, tarkoituksesta tai siihen liittyvistä arvoista. Maalaisjärkisen aikakäsitykseni mukaan historia tulee muuttumaan myös nykyhetkemme jälkeen, jolloin keskustelu tämän päivän tarkoituksenmukaisen talousjargonin pohjalta vaikuttaa vähintäänkin kapeakatseiselta. Jotain kai sekin.

Vaalien jälkeen seurasi nais- ja miesmuistiin mielenkiintoisimmat hallitusspekulaatiot. Kataisen Jykä vakuutti, ettei Portugalin tukipakettina tunnettua ylikansallista pankki- ja sijoittajatukikysymystä sidota hallitusneuvotteluihin. Tottakai se sidottiin. Soinin persut maksoivat tästä kovan hinnan, mikä toisaalta saattaa maksaa puolueelle oppositiossa myös kovaa korkoa seuraavan neljän vuoden ajan (sikäli kun alkuverryttelyvaiheessa oleva sateenkaari- ja varpusparvihallitus edes kestää näin pitkään). Jykän Katainen pelasi, tämä myönnettäköön, taitavaa poliittista peliä: hän ajoi Soinin nurkkaan ja pakotti persujen heittämään itse-ehtoisesti pyyhkeen rinkiin. Näin Kokoomus vältti itse aiheutetun tyrmäysvoiton tuottaman inhoreaktion, joka olisi nostattanut entisestään herranvihaa ja aiheuttanut Kokoomusta vastaan syytöksiä kansan tahdon tietoisesta laiminlyömisestä.

Ja sitten on nämä demarit. Heinäluoma korosti SDP:n (ensimmäisen?) pikkutakinkäännön jälkimainingeissa, että politiikan tärkeimmät kysymykset seuraavalla hallituskaudella löytyvät edelleen Suomen rajojen sisäpuolelta, ei Pyreneiden lounaispuolelta. Eriarvoisuus kasvavine tuloeroineen, kansan polarisoituminen, köyhyyden kasvu ja hyvinvointivaltion kriisi ovat ihan aiheesta, tämä myös myönnettäköön, niitä ykkösteemoja, joita poliitikkojen tulee lapiohommissaan kohdata seuraavat hallituskaudet hiki hatussa. Samalla demarit tulivat tietysti vähätelleeksi Portugali-kysymystä. Puolueen muotoilu sijoittajavastuun toteutumisesta hallitusneuvotteluiden kynnyskysymyksenä on tarkoituksenmukaisen leväperäisesti esitetty. Tämä ei tietysti poista sitä tosiasiaa, että moraalikadon kuromiseksi sijoittajavastuun lisääminen on välttämätön edellytys tukipolitiikan toimivuuden kannalta. On jotenkin ajallemme oireellista, että sijoittajien - tai kenen tahansa - vastuuta tulee erikseen penätä politiikassa. Kai tämän nyt pitäisi olla ihan selvä asia kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Ja tähän väliin on pakko lisätä kaikkea uusliberalistista paatosta ennalta ehkäisevä disclaimer. Elämme todellisuudessa, emme utopiassa. Tämä todellisuus perustuu olemassaoleville valtarakenteille, toimintatavoille ja niiden kollektiiviselle historialle. Sääntely, ohjaaminen ja hallinnointi kuuluvat tähän todellisuuteen perinpohjaisena lähtökohtana. Tämä lähtökohta on huomattavasti historiattomampi, kuin anakronistisesti veistellyt yleistykset ihmisen taipumuksesta vapaaseen kauppaan läpi historian. Libertanistin utopistista sääntelystä ja hallinnosta vapaata ideaalimaailmanvaltioita ei voi ottaa vakavasti pitkäjänteisen poliittisen keskustelun lähtökohdaksi. Sijoittajien vastuu voi toteutua vain siitä todellisuudesta käsin, jossa elämme. Jumallallisen mekanismin ohjaama täydellisen vapaa ja anarkistinen markkinatilanne ei ole todellisuutta, eikä sijoittajat ja heitä tukevat intressiryhmät voi tällöin siihen vedota. Kaiken tulee perustua siihen, missä me olemme, ja tällöin utopioilla saa olla keskustelussa ainoastaan heuristisien apuvälineen asema.

Ja takaisin asiaan. Seuraavaksi nähdään, onko demareiden tie myös Vasemmistoliiton ja Vihreiden tie. Luultavasti on, joskin päätöksen sisä- ja rahoitusmarkkinapoliittisista vaikutuksista tullaan kuulemaan seuraavan parin vuoden aikana jos jonkinmoista tulkintaa ja retoriikkaa. Kabinettitasolla tulevat hallituspuolueet varmasti pärjäävät keskenään. Katainen ja Kokoomus ovat osoittaneet jopa hätäisiä askelia kohti poliittisessa keskustassa sijaitsevaa kolmannen tien -politiikkaa, mistä kokkareiden monetarismisiipeen perinteisesti kuuluneen Ben Zyskowiczin valtiopäivien avajaisissa heittämä yritysjohtajien palkkiotasoa ruoskinut populistinen piikki antoi viitteitä. Kokoomus luottanee pehmeän ja keskustelevan julkisuuskuvan tuottamiin hyötyihin. Joustaminen tällä saralla on heille huomattavasti pienempi paha, kuin valtaotteen menettäminen valtionvarain- ja opetusministeriöstä. Veikkaan siis edelleen näitä salkkuja Kokoomukselle, vaikkakin VM:n salkku on "perinteisesti" kuulunut hallituksen toiseksi suurimmalle puolueelle, nykytilanteessa Jutta Urpilaiselle tai salkunkahvassa jo olleelle Eero Heinäluomalle.

Hallitusneuvotteluiden voittajia ja häviäjiä ei voida vielä julistaa. Arvio tulee perustaa puolueiden näennäispragmatismin (eli poliittisen konformismin) taustalta löytyvien suurien ideologioiden pitkäjänteiseen toteutumiseen. Soinille saattaa tätä taustaa vasten hyvin kelvatakin paikka oppositiossa, mitä nyt vähän tavan vuoksi ensin kiristellään hampaita. Demarit ovat oikein lukeneet vaalituloksen kansan suurena vastalauseena oikeisto- ja ministeriövetoista talouspoliittista linjaa kohtaan, mutta saattaa itse sortua vastaavanlaiseen laiskuuteen tulevalla hallituskaudella. Cityvihreän kannalta taas on mielenkiintoista nähdä kumpi Suomen vireistä ja mielenkiintoisimmista keskisuurista puolueista voittaa taistelun kolmannen vasemmito-liberaalin sukupolven sieluista. Uskon tulevan hallituspolitiikan suunnalla tulee tässä taistelussa olemaan ratkaiseva merkitys.

Poliittinen vallankäyttö ja poliittiset vaikutuskanavat ovat näiden eduskuntavaalien jälkeen entistä selvemmin perinteisen puoluepolitiikan piirissä, mistä kolmannen sektorin ja kansalaisjärjestötason on 2000-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen verrattuna kenties hitusen vaikeampi erottautua. Politiikka on palannut puolueisiin. Seuraavaksi odotetaan vesi kielellä, koska puolueet uskaltautuvat avata laaja-alaisen ja arvopohdintaa kaihtamattoman keskustelukulttuurin nyörit muutaman varsin pimeän vuosikymmenen jälkeen.

lauantai, 21. toukokuu 2011

The Strokes - vaihteeksi jotain mielenkiintoista

Angeles - mainio levykäinen

Strokesin poijjaat ovat vaihteeksi tehneet ihan mielenkiintoisen levyn.

Bändi on tiukentanut ilmaisuaan. Uudet ideat ovat tuottaneet vihdoin hedelmää ja tuontantokin on säilynyt biisinteon ja bändin otteessa. Selvää parannusta edelliseen levyyn verrattuna. Angeles pohjautuu mielenkiintoiseen, paikoin tietoisen niukalta kuulostavaan äänimaailmaan. Paikoin keimailu kasarisoundeilla on tosin vähällä karata liiankin tarkoituksenmukaiseen retroleikittelyyn. Two Kinds of Happiness, Taken for a Fool ja Games tekevät kuitenkin vaikutuksen juuri raikkaudellaan - tai paremminkin taaksepäin suuntautuneella kaukokatseisuudellaan. Varsinkin ensiksi mainittu biisi on tällä hetkellä allekirjoittaneen soittolistan kärkikamaa. Fiilikset tosin nousevat esiin vain tavanomaisempien Strokes -maneereiden keskeltä.

Bändin perinteisempään otteeseen tukevat biisit ovat tosin edelleen *Angelesillakin pääosassamuistuttaen Strokesin kahden ensimmäisen levyn menoa, etenkin Room on Fire:ä. En tiedä onko tämä yksinomaan hyvä asia. Varsinkin, kun First Impressions of Earth:n ansiot, vaikkakin vähäiset sellaiset, perustuivat juuri kahden ensimmäisen albumin jo lähes loppuunkulutetulta vaikuttaneen tyylin ja biisirakenteiden rikkomiseen (esim. pompöösi Ize of the World). Toteutus kuitenkin ontui pahasti ja levy venyi pituudessa yli kehittyneempienkin poprokkareiden sietorajojen.

Eikä koira tunnetusti pääse karvoistaan - ja miksi haluaisi päästäkään? Paluu tosiasioiden tunnustamiseen on johtanut Angelesissa siihenkin onnistuneeseen ratkaisuun, että levy ei veny kymmentä biisiä pidemmäksi; Strokes saa kyllä vahvuutensa esiin alle 30-minuutin lätylläkin - ja tällöinkin kuuntelija kokee tulleensa ihan riittävästi holhotuksi.

Yksi suuri ongelma bändillä kuitenkin on: solisti Julian Casablancas. Bändin musiikilliset ansiot alkavat vihdoin tuottaa kukkaa. Bändi on kehittynyt siten, ettei sen tarvitse enää tukeutua alkuaikoina sinänsä ihan mainiosti toimineeseen rokkiluimuiluun ja tennariskene-energiaan. Mutta Casablancasin kohdalla edistystä ei ole tapahtunut. Angelesia kuunnellessa tulee paikoin mieleen, että bändi ja solisti elävät täysin eri maailmoissa, ainoastaan muusikoiden omatessa tyyli- ja tilannetajua. Eikä tämä koske ainoastaan uudistuneemmalla soundilla varustettuja biisejä, vaan lävistää koko levyn aina sinkkuralli Machu Picchua myöten. Tästä huolimatta mainio sinkku mainiolta levyltä, joka kestää kaikkien hyvien levyjen tapaan kuuntelua.