Olen tässä viime viikkoina innostunut kaiken muun ohella perehtymään bioteknologiapolitiikkaan, erityisesti geenimuunneltujen vilja- ja kasvilajien ympärille kasautuviin moraalisiin ja globaalin tason yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kuten odottaa saattaa, en tarkastele aihetta luonnontieteilijän silmin, vaikka pieni kertaus itse teknologioiden ja tuotantoprosessien taustalla olevaan biologiaan ei olisi myöskään pahitteeksi. Itse geenimuuntelussa käytettävän tekniikan sijaan minua huolestuttaa eniten tekniikan käyttäjien ja tätä tukevaan politiikkaan sisäänrakennettu logiikka.

Laitetaan alkuun vähän tiukkaa faktaa: geenimuunneltujen tuotantokasvien (esimerkiksi soija, maissi, puuvilla, rypsi, hirssi jne.) peltoala kasvoi satakertaiseksi noin 90 miljoonaan hehtaariin vuosien 1996 ja 2005 välisenä aikana. 2008 lukema oli jo 125 milj. hehtaaria. Geenimuunneltujen bioteknologiatuotteiden (GMO) johtovaltio on Yhdysvallat - sekä tuotantomääriltään, että agressiiviselta ja eettisesti hyvin suuria aukkoja sisältävältä ekspansionistiselta politiikaltaan. Myös Kiina ja vuosituhannen vaihteessa koko kansallisen taloutensa kuralle geenimuunnellun soijafetissinsä myötä ajanut Argentiina ovat myös bisneksen kovia nimiä. Euroopassa, ainakin toistaiseksi, agrobisnes pyörii vielä perinteisemmissä, orgaanisissa merkeissä.

Yhdysvalloista käsin ajettu politiikka, ja sen perustalla oleva ideologia on kuitenkin se, mikä huolestuttaa eniten. Reaganin ja Bushin presidenttikausilla aloitettu, suuryrityksiä suorastaan paapova "vapaaksi sääntelystä" -politiikka on johtanut jenkkien kansallisen maatalousbisneksen käsittämättömään tilaan: kulttuuri, jossa ihannoidaan retoriikan tasolla tasa-arvoa, vapaata yrittämistä ja amerikkalaista unelmaa, on tuottanut todellisen kolmepäisen hirviön, joka pyörii yhden yrityksen, Monsanton, ympärillä. Rautakauppojen ja puutarhamyymälöiden hyllyiltä tuttu rikkaruohojen kitkijä Roundup on pientä ja viatonta siihen verrattuna, mitä yritys käytännössä globaalin ravintoketjun pohjan muodostavien perusraaka-aineiden monopoliasemaan tähyävällä yrityslogiikallaan tavoittelee.

Käytännössä vapaaksi sääntelystä -politiikka on tuottanut yhden ison yhtiön monopolin, jonka hallinnolliseksi - ei sitä ulkopuolelta säänteleväksi - siiveksi Yhdysvaltain maatalousministeriö on sulautunut. Monsanto tarvitsee ministeriötä, ei paitsi kansalliseksi kumileimasimekseen ja toiminnan näennäismoraaliseksi tukijakseen, vaan myös kansainväliseksi painostus- ja lobbauskoneistokseen. Jenkkihallitus onkin käytännössä koko 1990-luvun ja 2000-luvun lobannut ponnekkaasti WTO:n kautta GMO-kaupan vapauttamista. Kapuloita rattaisiin ovat tyrkyttäneet vain nämä vanhan mantereen nirppanokat, mikä selittyy EU:n perinteikkäällä, varsin protektionistisella maatalouspolitiikalla, jossa varsinkin ranskalaiset ovat tunnetusti kunnostautuneet. Itse asiassa kiinnostukseni aiheeseen heräsi juuri YLE:n ulkolinjalla esitetyn ranskalaisen, Monsanton agrobisneksistä varsin kitkerään sävyyn kommentoineen dokkarin jälkeen (tsekkaa täältä). Olisi tietysti varsin naivia ottaa kaikkea dokkarissa esitettyä kritiikittä vastaan, sen verran iso lehmä ranskalaisilla on tässä globaalin tason kauppa- ja maatalouspolitiikan tulevaisuuden ojassa.

Jenkkien argumentit perustuvat toisaalla neoliberaaliin logiikkaan sekä toisaalta uusmalthusilaiseen uhkakuvilla maalailuun. Jälkimäistä strategiaa käytettiin ensimmäisen kerran globaalin paniikin lietsontaan jo 1970- ja 1980-luvuilla. Silloin maailmasta piti loppua ruoka viimeistään 1980-luvulla ja tämän vaahtoamisen varjolla sitten tehtiin globaalin tason agromarkkinoiden rakenteellinen muutostehtailu, jonka laskua ns. "kehittyvien talouksien" väestö maksaa edelleen. Nyttemmin saman tyyppisellä ruoka-loppuu-lietsonnalla perustellaan maailmanpankin rakennesopeutusohjelmien sijaan kokonaisen maataloustuotannon teknologista murrosta kohti muutaman suuryrityksen tuotantomonopolia. Kaikkein apokalyptisimpiä tulevaisuusmaalailuja tämän monopoliskenaarion yhteydessä ei jaksa edes kerrata, mutta kyse on todellisesta, koko ihmiskuntaa koettelevasta, pienen talouseliitin taskuihin pelaavan politiikan tavoittelusta.

Maailman nälänhätäongelmiin kyettäisiin neoliberaalin teknologiafetissin sijaan vastaamaan hyvin vaatimattomalta vaikuttavilta mikrotason ratkaisuilla. Kehittämällä perinteisiä orgaanisia viljelymenetelmiä sekä oikeudenmukaistamalla globaalin maatalouspolitiikan ja sitä ohjailevan kauppapolitiikan ehtoja riittäisi lyömään ihmisen ahneudessaan tuottaman ongelman. Todellisuudessa maailmassa tuotetaan tälläkin hetkellä ravinnon huomattavaa ylijäämää, mistä vilja- ja ruokamarkkinahintojen viime vuosien rajut syöksyt ovat oiva osoitus.

Samalla Monsanton kaltaisten megayritysten intresseihin kuuluu muun muassa lihateollisuuden ja lihankulutuksen jatkuva kasvattaminen (kuka tie minkälaiset lobbausverkostot tähänkin tehtävään on valjastettu), sillä tämä kasvattaa edelleen esimerkiksi geenimuunnellun soijan ja maissin kysyntää. Todellakin, se biologian alakoululaisille sukupolvesta toiseen iskostettu ruoka-aineympyrä lihakiintiöineen (siellä todellakin ainakin minun käydessä ala-astetta puhuttiin nimenomaan lihasta, ei proteiineista) ei ole GMO-politiikasta irrallinen ja ihmisen ravintotarpeita esittelevä objektiivinen kuvaus.

1990-luvun trendiuutinen, hullun lehmän tauti, ja sitä seurannut luujauhokielto oli kuin joululahja GMO-tuottajille. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että Yhdysvallat syyttävät esimerkiksi EU:a afrikkalaisten nälänhädästä. Siis mitä? Kyllä, asetelma on yksinkertainen: Protektionistinen, perinteisiin orgaanisesti kestävämpiin jalostusmuotoihin ja viljelyperiaatteisiin (ainakin toistaiseksi) tukeutuva EU vääristää jenkkien mielestä vapaan kaupan logiikkaa. Afrikkalaiset viljelijät eivät kykene viljelemään GMO-lajikkeita, koska niille ei ole kysyntää Eurooopassa. Tämä taas johtaa jenkkien karrikoidussa maailmankuvassa Afrikan nälänhätään - on eurooppalaisten vika, ettei Afrikassa oteta laajamittaisesti käyttöön suurempia satoja ja ravintoa yllin kyllin tuottavaa GMO-teknologiaa.

Todellisuudessa GMO-lajikkeiden ylivertaisuudesta verrattuna tavanomaisiin, orgaanisiin ja kulttuurisesti sekä paikallisesti tärkeisiin perinteisiin lajikkeisiin ei ole mitään pysyvää, riippumatonta tieteellistä näyttöä. Päinvastoin on osoitettu, että GMO-lajikkeet ovat jopa vähentäneet satoja, kuten Intian puuvillaplantaaseilla. Lisäksi patentoitujen torjunta-aineiden (ei ihan sitä kotipuutarhan rounduppia enää) käyttöön kytketyt GMO-lajikkeet tuottavat vakavia suoria ja epäsuoria ympäristötuhoja. Suoria muun muassa maaperän saastumisen ja epäsuoria kokonaisten paikallisten ekosysteemien rakenteiden romuttajina.

GMO-lajikkeet ovat todellinen uhka siis myös biodiversiteetille, jos niihin suhtaudutaan Yhdysvaltalaisen neoliberaalin logiikan mukaan. Jenkit nimittäin tuntuvat vähän välittävän Rion sopimuksessa 1992 kehitetystä varovaisuusperiaatteesta (precautionary principle), jonka mukaan geenimanipuloidun tekniikan käyttäjän ja hyödyntäjän vastuulla on ottaa perusteellisesti selvää kyseisen organismin tuottamista ympäristö- ja terveyshaitoista ennen tekniikan käyttöönottoa. Jenkkien vapaaksi sääntelystä -politiikan mukaisesti yrityksen vastuu koskee nimittäin vain tuotekohtaista, ei tuoteprosessikohtaista, ulottuvuutta. Esimerkiksi Monsanto ei katso olevan vastuussa kuin itse geenimuunnellun maissin kuluttamisen suorista vaikutuksista ihmiseen (mistä ei ole myöskään vielä olemassa kattavaa puolueetonta tutkimusta edellä mainitsemani maatalouspolitiikan neoliberalisoimisen myötä), ei koko tuotantoprosessissa syntyvistä ekosysteemejä ja ihmisyhteisöjä kohtaavista haittavaikutuksista. Näin jenkit rikkovat suoraan luonnon monimuotoisuutta vaalivaa Cartagenan bioturvallisuuspöytäkirjaa ja sen periaatteita. Tämä kuitenkin voidaan sivuuttaa, kun vahvalla kansainvälisen politiikan perusrakenteisiin kytkeytyvällä neoliberaalilla "instituutiopolitiikalla" voidaan kiinnittää huomio toisaalle kauppapoliittisiin kysymyksiin. Jenkit toki puolustavat kovaan ääneen vapaakauppaa ja vapaaksi sääntelystä -politiikkaansa, mutta tästä huolimatta pientilalliset, orgaanisia lajeja viljelevät tuottajat eivät saa edes laittaa Yhdysvalloissa "GMO-free" leimaa tuotteisiinsa. Sääntelystä vapaata politiikkaa todellakin...

To be continued...