Maanjäristyksiä,  mutta etelämmässä, lähellä Roomaa. Bergamon lentokentällä sen sijaan suomalaisia: pieniä, täriseviä, pelkääviä, oman tietämättömyytensä epäonnistuneesti peittäviä suomalaisia rykelmässä.  Paniikkijono on muodostettu laumaeläinten vastavuoroiseen tapaan hyvissä ajoin ennen lähtökuulutusta. Vieressä puolalaisia, kauempana tanskalaisia, rauhallisina. Mutta tässä ovat suomalaiset, vieraantuneina itsestään ja toisistaan, silmissään epävarmuudesta kielivä pelko. Tuskin edes tietävät mitä pelkäävät; menetettyä läheisyyttä ja välittämistä, seuraavaa, ikuisesta kamppailusta muistuttavaa kilpailutilannetta heti lähtöselvitysportin takana?

Tässä suomalaisuuden todellisuudessa elämällä ei vaikuta ulkoisen käytöksen perusteella olevan enää edes kätkettyä, piilevää tarkoitusta. Elämä on uhrattu jonkin muun, ihmisestä ja ihmisyydestä vieraan tavoitteen keinoksi. Ihmisistä jalostetaan luomansa hirviön pelimerkkejä - ei ihmekään, että silmistä paistaa läpi epävarmuus kuin laumansa savannilla hukkaamaisillaan olevalta gasellilta. Gaselli sentään uskoo kuuluvansa luontoon, vaikka se ei sitä pyrikään sanoin jäsentämään (ja pelkistämään).

Pelko ei pesi vielä kaikissa, kaikilla ei vielä ole kiire uhrata itseään. Kyteekö siinä myös toivo? Itse en ollut suomalainen, välttelimme rykelmää.