Maailman suurin ja merkittävin urheilutapahtuma velloo Etelä-Afrikassa. Kisoja on odoteltu, maisteltu ja pyöritelty jo kuukausia ennen kisojen varsinaista starttia. Odotukselle saisi nyt lunastaa palkinnon, mutta kotisohvien "futisexperttejä" tuntuu kiinnostavan enemmän itkeminen ja valittaminen..

Futiksen MM-mittelöt vaikuttavat tällä kertaa puhuttelevan ihmisiä tavallistakin enemmän, mikä ei välttämättä ole yksiselitteisen positiivinen asia. On itse asiassa huomattavaa, kuinka paljon ihmisillä on aiheesta sanottavaa täällä sympaattisessa futisperiferiassamme. Kaveripiiriä ja urheilusivujen kankeakielisiä tusinakolumnisteja myöten kisat vaikuttavat herättävän yllättävän paljon tunteita. Yleisimmät äänensävyt ovat valitettavasti negatiivisia. Purnauksen kohteena ovat olleet etenkin eteläafrikkalaiset muovitorvet sekä toisinaan myös itse pelien taso.

Vuvuzela -torvien pörinä on imeisesti osunut länsimaisen valkoihoisen sohvaperunaheteron hermoston kipeään kohtaan. Jopa YLE päätyi "asiakaspalvelemaan" kisayleisöään suodattamalla tietyt muovitorvien tuottamat taajuudet pois MM-lähetyksistä. Ettei vain kotisohvilla tarvitsisi kokea erilaista jalkapallokulttuuria. Tuloksena on tukkoinen ja kiertävä äänimaailma. Onneksi kuvaan ei olla ainakaan tietoisesti kajottu.

Ilmeisesti futiskatsomoissakin on vain tietyt hyväksyttävät tavat toimia ja olla - ja nämä ehdot pitäisi ilmeisesti määritellä länsimaisen kotisohvaturistin herkkähipiäisen estetiikan ehdoilla. On ihan aiheellista kysyä mennäänkö tässä taas kerran askel markkinavetoisempaan suuntaan paikallisten kulttuurien kustannuksella? Onko seuraavia kisaisäntiä valittaessa uutena valintakriteerinä paikallisen fanikulttuurin sopivuus eurooppalaisten kotisohvien maitoperseille?

Meikäläisten sohvankuluttajien kiukuttelu ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta kuin turhamaista - ja säälittävää - mussuttamista. Se kuitenkin sallittakoon. Onhan kyse varsin yksinkertaisesta, mutta sitäkin mielenkiintoisemmasta sosiologisesta ilmiöstä: kuinka heikkoja olemme arkisissa tilanteissa ymmärtämään ja edelleen sietämään sitä, että meille tuttua ja tärkeää aihetta voidaan lähestyä myös aivan toisenlaisista lähtökohdista ja toisenlaisella intensiteetillä. Alkujärkytystä seuraa lapsellinen, omaa kulttuurista valta-asemaa korostava reaktio (vuvuzelat ovat kiellettävä, ne häiritsevät pelin "aitoja" katsomoääniä). Kun alkujärkytyksestä ollaan toivuttu ja oma erinomaisuus todistettu, seuraa kulttuurisen toiseuttamisen vaihe (okei, ymmärretään niitä, ne on erilaisia ja omalaatuisia). Kotikatsomoissa tajutaankin - tiedostamatta toki -, että torvien pöräyttely onkin ihan ok, koska ilmiönä se korostaa samalla sitä, kuinka erinomaisen täydellisiä itse olemme tässäkin suhteessa. Eihän samban tahdissa elämöivät brasilialaisetkaan enää meitä maitoperseitä häiritse - tämä kulttuurin muoto on jo ehditty sulatella, vaikka epäilemättä sekin on aikoinaan toiminut katalyyttina länsimaiselle piilokonservativismille. Epäilen, että neljän vuoden päästä Brasiliassa pohjolan kaikkitietävät televisionkatsojat ymmärtäisivät seurata vuvuzela-logiikkaansa ja täyttää mielipidepalstat kulttuurirasistisilla teksteillä siitä, kuinka sambarytmit peittävät alleen englantilaisten ja saksalaisten keskioluthöyryisen katsomoörinän, sen "oikean tavan" olla katsomossa. Juu juu, kaikkea ei pidä sietää eikä kulttuurirelativismista ole meille mitään hyötyä, mutta ei muovitorvet sentään mitään kulttuurikolonialismiakaan oikeuta.

Se vuvuzeloista, kantani torviin (sekä kotikatsomoiden, että varsinaisten katsomoiden) lienee selvillä. Torvien lisäksi myös itse kisatapahtumat ovat puhuttaneet, onneksi. Väitetään, että kisoja on alkulohkojen ensimmäisten pelien aikana leimannut tylsyys ja varovaisuus. Tänään hesarin (HS, 16.6.2010) urheilukolumnisti (?) Heikki Miettinen valittelee ajan hengen tiivistäen, että "mitäänsanomattomien ja pitkäveteisten otteluiden määrä alkaa pursua yli äyräiden". Tilalle pitäisi ilmeisesti saada "yllätyksiä" ja "helmiä", mitä nämä sitten ikinä ovatkaan. Ilmeisesti valtakuntamme ykköslehden urheiluasiantuntijoiden mielestä kisat ovat täydelliset, kunhan vain jokaisessa ottelussa tehdään vähintään neljä maalia ja aina silloin tällöin joku Uusi-Seelanti voittaa Italian 5-3.

On varsin järkyttävää, että urheiluasiantuntijoille tulee jonkinlaisena yllätyksenä se, että alkulohkojen ensimmäisessä pelissä pelataan tiivistä koko joukkueen puolustuspeliä. Panokset menettää lohkon jatkopaikka ensimmäisen pelin perseilyllä ovat nykyään aivan liian suuret. Tässä suhteessa kisojen ensimmäinen puristus onkin ollut nautittavaa modernia jalkapalloa: Uruguayn kovaotteinen, mutta rehti koko joukkueen puolustustaistelu Ranskaa vastaan; Etelä-Afrikan käsittämättömän rankka fyysinen suoritus turnauksen avauspelissä Meksikoa vastaan; Pohjois-Korean kurinalainen ja silmiä hivelevä puolustusasetelma Brasilialaisten peli-ilon ajoittaisella kustannuksella - kaikki esimerkkejä, jotka edes hieman jalkapallon todellisesta olemuksesta perillä oleva nostaisi positiivisina suorituksina esiin. Ja jos yllätyksiä halutaan ja haetaan, niin eikö esimerkiksi Portugalin ja Norsunluurannikon maaliton tasapeli tiukkoine koko kentän puolustustaktiikkoineen ollut juuri sitä? Ei, ilmeisesti, vaan Miettinen olisi sittenkin halunnut odotusten mukaista päätöntä maali-iloittelua. Kestämätöntä, mutta valitettavan odotettavissa olevaa ontuvaa logiikkaa toimittajalta. Todellisuudessa joukkueet tahkoivat tavoilleen varsin erilaisen ottelun, jolla he eivät viisaasti pelanneet itseään ulos kivenkovan lohkon jatkopaikasta. Svennikselle selvä sulka hattuun.

Mieleeni tulee vuoden 1990 MM-kisat Italiassa, joita on jostain syystä syytetty tylsimmiksi kisoiksi koskaan. Itselleni nuo kisat ovat parhaat näkemäni ja kokemani. Olin tuolloin seitsemän vanha pojankoltiainen, mutta tunnetasolla Italian kisat ovat asettaneet sen nollatason, joita vasten tulevia kisoja olen aina tarkastellut. Nyt näyttäisi siltä, että vihdoin Etelä-Afrikassa 20 vuotta myöhemmin kisat ovat taas yltämässä tuolle tasolle. Esimerkkinä vaikkapa juuri Miettisen parjaama Portugalin ja Norsunluurannikon välinen taistelu. Olenko todella ainoa, jonka mielestä lasi on puoliksi täynnä? Kolme laukausta maalia kohti, kun kentällä vilisee Kaloun, Gervinhon, Decon ja Ronaldon kaltaisia pelaajia. Tämän on pakko kertoa valtavasta taidosta - puolustuspelaamisen taidosta.

Lohdutukseksi Heikki Miettiselle ja hänen kärsimättömyytensä tuottaman piinan jakaville voin todeta, että kyllä niitä maaleja ja kuritonta puolustuspelaamistakin vielä nähdään, jahka päästään lohkovaiheiden toiselle ja kolmannelle kierrokselle. Oireellista sinänsä, ettei urheiluasiantuntijamme ilmeisesti tiedosta tällaista yksinkertaista turnausdynamiikkaan kuuluvaa säännönmukaisuutta: riskejä aletaan ottaa siinä vaiheessa, kun joukkueet tiedostavat olevansa taulukossa takaa-ajoasemassa. Ja tämä tarkoittaa myös kurittomuutta koko joukkueen puolustuspelaamisessa sekä edelleen nopeita ja näyttäviä vastahyökkäyksiä.

Maailmanmestarin tosin löydämme joukkueesta, joka välttää tällaiseen tilanteeseen ajautumista viimeiseen saakka. Hyväksykää tai älkää, José Mourinhon mestareiden liigassa esittelemä uusi kokonaisvaltainen futis on suunnannäyttäjän roolissa myös Etelä-Afrikan MM-kisoissa. Toisaalta voidaan sanoa, että juuri vastaavalla pelillä Marcelo Lippin Italia nosti pokaalin kohti Berliinin taivasta neljä vuotta sitten - vastustajat eivät saaneet seitsemässä pelissä ainuttakaan pelitilannemaalia Italian verkkoon, jos Zaccardon omaa maalia Yhdysvaltoja vastaan ei oteta huomioon!  Mourinholaisia ja Lippiläisiä vastassa on toisaalta edelleen Espanjan hallitse ja hajoita -lyhytsyöttöpeli. Ässänä hihassa on lisäksi Maradonan yllättävänkin joustavalta vaikuttava sekametelisoppa, jossa hyökkäystaktiikka vaikutti muuttuvan sen mukaan kummalle laidalle hyökkäyksen paino asettui. Tässä taktisten lähestymistapojen suuressa taistelussa luulisi olevan hiemankin pallonpotkimisen perään ymmärtäville jännitysnäytelmää kerrakseen. Suomesta näitä ymmärtäjiä tosin löytyy tuskin kourallistakaan. Ei ihme, ettei Roy Hodgson täällä lopulta viihtynytkään. Sääli.