“Onko Suomi Sodassa?”, “onko suomi sotaa käyvä maa?”, “osallistuuko Suomi sotatoimiin?

 

Viime viikkoina media on hetkeksi villiintynyt pohtimaan syvällisiä – ainakin näennäisesti. Sodan ja rauhan kysymysten monimutkaisten ja moraalisesti suurten kysymysten edessä on kuitenkin nähty myös valitettava ja tuttu puolustustaistelu. Enkä tarkoita tällä vallassa olevan poliittisen tahon tuttuja kommentteja oman politiikkansa legitimoimiseksi ja sen moraalisten syy-seuraussuhteiden hämärtämiseksi, vaan jotain syvemmän tason toimintaa. Yllä olevien kysymysten ilmentämää keskustelua niiden taustalta löytyvistä isoista kysymyksistä ei ole juuri valtavirrassa käyty.  Väkivaltaa, sotaa ja sen “käymisen” instituutiota sekä lähinnä viisivuotiaiden hiekkalaatikkoleikeistä tutulle kanssakäymiselle perustuvaa kansainvälisen politiikan länsimaalaista ja maskuliinista todellisuutta luonnollistavalle porukalle kysymykset ovat näyttäytyneet lähinnä semanttiselta haihattelulta. Ikään kuin olisi turha puhua asioista, jotka ovat ja pysyvät.

 

Ja tätä semantiikkaahan sitten riittää, jos sille päälle sattuu:

 

“sotatoimi” – missä vaiheessa sodasta on tuhoamisen, silpomisen ja murhaamisen sijasta tehty toimimista, joka voidaan rinnastaa kuin rutiininomaisesti suoritettaviin iltatoimiin? Viimeistään siinä vaiheessa, kun analyysinsä mittaamiseen ja lukusuhteisiin perustuvat strategistit saivat yksinoikeuden päättää siitä, mitä sodan ja rauhan merkitys globaalille ihmisyhteisölle on.

 

“sotaa käyvä maa” – miten minulla on sellainen tunne, että sodassa on siihen osallistuvien ja siitä kärsivien mielestä kysymys paljon muustakin kuin vain käymisestä. Sodan seuraukset eivät ole rajoitettavissa sen käynnissä olemiseen tai käymiseen, vaan ne ulottuvat huomattavasti syvemmälle ja pidemmälle aikajänteelle.

 

“Isaf-operaatio” – operaatio tuo ainakin allekirjoittaneelle mieleen lähinnä Bond-elokuvista tutun lyhyen ja charmikkaasti hoidetun sekä ennen kaikkea hallitun tapahtumaketjun, jonka jälkeen maailma on parempi kuin operaatioon lähdettäessä. Tämä kyseinen operaatio on polkenut lähes paikallaan siitä saakka, kun britit asettivat ilmeisesti vuosisadoiksi kestämään tuomitu imperialistisen kilpailun lähtölaukaukset Afganistanin alueella 1830-luvulla. Ennen pitkän historiallisen operaation uusinta vaihetta, joka alkoi siis 2001, Afganistan oli Neuvostoliiton ja länsimaiden valtakilpailun jättämän tyhjiön seurauksena Talibanien hallussa. Ironista tilanteessa on se, että Afganistan oli tuolloin pienempi uhka uusimperialistista puhkuntaa uudestaan viritteleville länsimaille: kansainvälisen huumekaupan edellytykset – ongelma, josta hyvin pitkälle vaietaan edelleen länsimaissa (huumekaupasta ei saada tehtyä nationalistista yhtenäisyyttä tuottavaa viholliskuvaa) – olivat Talibanien valtakaudella käytännössä kitketty kokonaan Afganistanista. Lisäksi Talibanit olivat siinä määrin tehokkaita entiseen Neuvostoliittoon kytkeytyneiden kommunistien karsimisessa, että moisesta olisi vielä Reaganin presidenttikaudella saanut kutsun Kalifornian yksityisranchilla järjestettävään kunniatilaisuuteen.

 

Onko Suomi sitten sodassa? Voi kun asiat olisivat näin 2000-luvulla enää niin yksinkertaisia, että niitä voitaisiin ratkaista paperilla simppeliltä vaikuttavien dikotomisten sanamuotovalintojen avulla. Ne ajat ollaan nähty 1900-luvun puolella, eikä niihin ole toivottavasti enää palaamista. Sodan ja rauhan kysymykset ovat niin monisyisiä, ettei kumpaakaan voida pitää itsessään merkittävänä päämääränä – ei edes rauhaa, sillä lopulta sekin on vain keino saavuttaa jotain vieläkin arvokkaampaa ihmiselämässä. Kaikkien Afganistaniin projisoitua politiikka vastustavienkin tulisi tiedostaa, että olemassaolo ilman sotia on vasta lähtökohta, ei lopputulos tai tavoite – ehkä korkeintaan välitavoite.

 

Se, onko Suomi sodassa vai ei, ei todellakaan ole merkittävä kysymys niin kauan, kun se on joka tapauksessa mukana oikeuttamassa politiikkaa, joka tuottaa maailmaamme väkivaltaisia rakenteita sodan tai muun politiikan keinoin. Rauhan, väkivallan ja sodan kysymykset tulisi aina pyrkiä siirtämään osaksi isompia kysymyksiä myös rakenteellisesta sorrosta. Sortuminen pelkkien operaatioiden, sodankäymisen tai käymättä jättämisten kaltaisten kysymysten pohdintaan pelaa pitkässä juokussa vain valtansa juuri näiden instituutioiden ja rakenteiden olemassaolosta juontavien tahojen taskuun.

 

Väkivaltaa, joka siis ei ole suoraa vaan epäsuoraa, harjoitetaan tällä hetkellä myös täällä lintukodossamme.  Airueena tässä toiminnassa toimii poliittisen järjestelmämme oikeuttama puolustus-ulkoministeriö –linkki, joka parhaillaan valmistelee omassa maskuliinisessa ja rakenteelliseen väkivallan oikeutukseen ainakin välillisesti kytkeytyvässä rauhassaan uutta Suomen sodan ja rauhan semantiikka pahimmillaan ruotivaa kriisinhallintastrategiaa. Vasta sitten, kun tämä strategia on tehty, on “laajan kansallisen keskustelun aika”, toteaa puolustusasiainneuvos Helena Partanen (HS - Mielipide - 27.7.2009). “Tsaarinaikaiselle leyhähtää”, kuten Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski kommentoi osuvasti (HS - Ulkomaat - 28.7.2009). Partasen puheenvuorossaan edustama käsitys demokraattisesta keskustelusta on holhoava ja elitistinen sekä lisäksi ilmeisen itsestään selvä tapa tuottaa politiikkaa nykyaikana. Pahalta haiskahtaa. Ja samalle löyhkää myös koko “keskustelu” sodasta ja rauhasta, jos saanen ajatusta hieman jatkaa…