Norjan verilöyly on saattanut useat tahot Suomessakin puolustuskannalle. Uskonnolliset konservatiivit, fundamentalistit, äärioikeistolaiset, maahanmuuttovastaisuudella keimailevat äänet ja mitkälie -ististit ovat kiristelleet lehtien palstoilla, blogeissaan ja puheenvuoroissaan.

Tyypillisin lähestymistapa on ollut puolustuskannalle asettautuminen. Anders Behring Breivikin teon ideologis-poliittiset vivahteet pyritään tällöin vieraannuttamaan omasta, puhtaaksi ad hoc -tyyppisesti määritellystä uskosta tai poliittisesta katsannosta. Vastuu oman maailmankuvan - esimerkiksi varsin löyhästi määriteltävän maahanmuuttovastaista ilmapiiriä ruokkivan oikeistolaisen poliittisen linjan - tuottamasta ilmapiiristä siirretään suoraan sairaaseen yksilöön. Breivik leimataan psykopaatiksi ja mielisairaaksi, mitä hän saattaa enemmän tai vähemmän ollakin, mutta samalla murhaajan jälkeensä jättäneestä manifestista etsitään kiivaasti viitteitä vääräoppisuudesta. Vanhoillinen kristillinen löytää Breivikin tekstistä epäjohdonmukaisuuksia - ei hän sittenkään mikään oikea kristitty ollut, eihän, vaikka sellaista julkeaakin väittää? Oikeistolainen, nationalisti ja hommalainen löytävät kukin Breivikin manifestista otteita, jotka heidän onnekseen ylittivät jälkijättöisesti oikeaoppiseksi määrittelemänsä lähestymistavan marginaalit. Breivikin, mielisairaaksi ja psykopaatiksi - täysin rationaaliseen toimintaan kykenemättömäksi tuomitun (määritelmänä psykopaatti ja rationaalinen toiminta eivät tosin kaiketi sulje toisiaan pois, päinvastoin(?)) - tekstiä tulkitaankin aukottoman johdonmukaisena kokonaisuutena. Näiden tulkintojen esittäjien mukaan Breivik pystyi hermeneuttisesti tarkastellen yllättävänkin aukottomaan ja tarkoituksenmukaiseen omien intentioiden ja lähtökohtien esittämiseen ollen samalla kuitenkin paatunut psykopaatti, jonka teot tulee tulkita yksilön vastuun ja houreisen mielen pyhän kaksinaisuuden pohjalta...

Ristiriidan unohdettuamme jäljelle jää edelleen kysymys yksilön ja yhteisön vastuun suhteesta. Vaikka Breivik määriteltäisiin kuinka mielisairaaksi tahansa, riittääkö diagnoosi yksin selittämään hänen tekojensa kohteen ja mittakaavan? Ei tietenkään. Syiden ketjun rajat määrittelee vain mielikuvitus ja tulkintaperspektiivit. Kaikenlainen analysointi Breivikin ajatusmaailmaa lähellä olevista lähtökohdista käsin on luonnollisesti tulkittava ensisijaisesti poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi. Perussuomalaisten suunnalta tulleet, Breivikin tekoa ohjanneet syy-yhteydet olivat ennalta arvattavissa, mutta eräiden selitysten tekopyhyyden aste iski tästä huolimatta kiilaa ainakin allekirjoittaneen sietokykyyn.

Esimerkiksi James Hirvisaari kuvailee (JH todellakin kulkee tässä mukana esimerkkinä, vieläpä varsin asiallisena ja maltillisena sellaisena; vastaavanlaisia - ja vieläkin hurskastelevampia - esimerkkejä on löydettävissä kasapäin esimerkiksi päivälehtien mielipidesivustoilta): "Kyse on tietenkin ankarasta tyytymättömyydestä ja kaikki sopivaisuuden rajat rikkovasta halusta vaikuttaa asioihin keinoja kaihtamatta. Vakavasti höyrähtäneet yksilöt ja ryhmittymät pyrkivät muuttamaan politiikan suuntaa väkivallalla. Se on äärimmäisen alhainen keino." Tässä toistuu klassinen tekniikka. Kyse on toisaalta höyrähtäneestä yksilötapauksesta, jota ei voi sitoa mihinkään laajempaan, älyllisesti ratkaistavissa olevaan poliittiseen ilmiöön. Paitsi että voi sittenkin? Ankaralle tyytymättömyydelle löytyy kuitenkin JH:n tekstissä nopea ja yksinkertainen selitys, jota on vaikea istuttaa psykopaatin profiiliin sopivaksi rationaaliseksi päätelmäksi: "Käytännön tasolla tällaisten tapahtumien taustalla ovat väärät ja umpisokeat poliittiset valinnat." Hirvisaari viittaa tietysti maahanmuuttopolitiikkaan. Hirvisaari todella väittää, että järkevällä maahanmuuttopolitiikalla - tämä 'järkevyys' jää ko. puheenvuorossa märittelemättä, mutta oletan siitä löytyvän läjittäin tekstiä jostain toisaalta - todella voidaan minimoida Norjan verilöylyn kaltaiset tapahtumat. Jokelan ja Kauhajoen tapauksissa kenties myös?

Ja kuka / mikä taho sitten lietsoo tätä tyytymättömyyttä objektiivisesti tarkastellen hyvin marginaalisena pohjoismaisessa yhteiskunnassa ilmenevää maahanmuuttopolitiikkaa kohden? Ja silti esimerkiksi Perussuomalaisten hommasiipeä ei saisi kyseenalaistaa mediassa, mutta samalla maahanmuuttokriitikoita tulisi hyysätä, ei vähiten sananvapauden toteutumisen vuoksi. Sanalla on vapaus, mutta myös suunta, tarkoitus ja suoraselkäisyyttä korostava vastuu. Tätä suoraselkäisyyttä, omien virheiden myöntämistä, emme luultavasti hommalaisilta tule kuulemaan. Ja lopuksi Hirvisaari esittää vielä kasvojenpesun, tyypillisen defenssin: "Perussuomalaiset on kristilliseen arvomaailmaan perustuva demokraattinen puolue, joka sijoittuu poliittiseen keskustaan. Meillä ei ole yhteyksiä eikä sympatioita minkäänlaisiin ääriliikkeisiin." Eli Breivik on jossain oikealla, kaukana horisontissa, psykoosin rajoilla. Itse persu, rationalisoidun ja patologisen maahanmuuttopolitiikan valtias, on enää tuskin näköyhteydessä Breivikiin - siinä kaiken keskellä, oletan. Ja silti, ihme kumma, suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan paitsi yhdistää, myös ylipäätään tuottaa molemmat toimijat poliittisiksi osallistujiksi, vaikka Breivikin kohdalla olisi todella huojentavaa itse kullekin leimata hänet täysin politiikan ulkopuolella toimivaksi rienaksi. Ad hoc -perustainen määritelmä joka tapauksessa epäonnistuu kurjasti. Jäljelle jäävät vain hurjat erot keinovalikoiman tasolla. Ja tässä kohdin tulee jälleen kysyä, mikä yhteys on päämäärillä, päämääriä propagoivilla tahoilla, ja näitä päämääriä toteuttamaan pyrkivillä sekopäillä - olivat keinot sitten mitä hyvänsä?

***

Ville Niinistö, Paavo Arhinmäki ja Erkki Tuomioja toimivat oikein kohdistaessaan kasvavan vihapuheen kohdalla huomion Perussuomalaisiin ja puoluejohtaja Timo Soiniin. Sananvapaus on huono, lähes tympäännyttävän säälittävä veruke hommalässytyksen oikeutukselle, varsinkin kun sitä esitetään edellisen esimerkin osoittamalla hataralla sisällöllisellä pohjalla. Nyt on nimittäin juuri vastuunkannon paikka. Edelleen yhä intensiivisemmin verkon puolelle siirtyvässä maailmassamme on koko ajan enemmän lässytystä - sitä on niin helppo lietsoa ilman vastuuta, monesti ilman nimeä -, mutta samalla yhä vähemmän vastuuta ja suoraselkäisyyttä. Kaikkea paskaa ei tule sietää.

Samalla on muistettava, että eriarvoisuudesta, kasvavasta syrjäytymisestä, epätoivosta ja äärimmäisyydestä ei voida syyttää yksin Perussuomalaisia. Monilta osin Perussuomalaisten poliittinen nousu on tarpeellinen reaktio ja seuraus edellisistä ongelmista. Vastuu on myös mitä suurimmissa määrin perinteisten puolueiden ja viime kädessä koko yhteiskunnan kontolla, kuulosti tämä sitten kuinka pompöösiltä tahansa. Mika Aaltola, UPI:n ohjelmajohtaja, esittää tästä laajemmasta kehyksestä osuvan yhteiskunnallisen diagnoosin: samalla kun syyttävä sormi heiluu - ja sen todella tulee heilua tällaisella hetkellä ilman tarvetta nöyristelyyn - tulee muistaa myös yhteisöllisyyttä ruokkivat positiiviset perusarvot; keskustelevuus, asioiden rauhanomaisen ja sivistyneen ratkaisemisen universaalit taidot sekä eriarvoistavan ja yksilökeskeisyyteen ohjaavan länsimaisen kulttuurin tuomien lieveilmiöiden varjopuolien kollektiivinen ratkaiseminen. Abstrakti ja tökerö keskustelu muslimivallasta sekä maahanmuuttajille ja vieraille kulttuureille maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisen valeasussa esitetty kritiikki vain luovat väärää, näkymtöntä ja diabolista viholliskuvaa, joka vain sokaisee ihmisiä tarttumasta todellisiin, keskeltämme löytyviin ja ratkaistavissa oleviin ongelmiin. Ja näiden ongelmien kautta koen myös itse olevani vastuussa nykytilanteesta. Ja juuri kyvyttömyys vastata tämän vastuun huutoon saa myös allekirjoittaneen lipsumaan kohti tilannetta, jossa vihapuheeseen aletaan vastaamaan vihapuheella.