PMMP ja Sony tekivät pienen kulttuuriteon julkaisemalla heinäkuun alussa ilmestyneen Pariterapiaa EP:n myös vinyylinä. Hieno ele sekä yhtyeeltä että levy-yhtiöltä. CD on formaattina toki jo pitkään hengittänyt raskasta kuolonkorinaansa (ja ainakaan minulta ei tätä seuratessa heru liiemmin sääliä), mutta vinyyli on sen sijaan palaamassa takaisin populaarimusiikin estetiikan keskiöön. Kysymys ei ole pelkästään kuuntelukokemuksesta (mikä vinyyliltä on todistettavasti kaupallisesti merkittävimpiä digitaalisia formaatteja mielyttävämpi), vaan myös osallistumisesta länsimaisen pop-kulttuurin merkittävään traditioon: 12":n vinyylisinkku vakiinnutti paikkansa musadiggareiden levylautasilla samoihin aikoihin, kun musiikkibisnes alkoi 1980-luvun vaihteessa harppaamaan jättimäisiä askelia eteenpäin. Pidempi sinkkuformaatti salli samalle, sopuhintaiselle julkaisulle useampia b-puolia, mikä loi studioteknologian ja levyttämisen kallistumisen myötä kysyntää erilaisille versioille ja remixeille, joilla sinkkua aluksi "täydennettiin".  Nopeasti maxi-sinkuilla alkoi kuitenkin vilistä nimenomaan tanssimusiikkikulttuurista tuttuja tekijöitä, jotka kavensivat marginaalisten konemusiikkigenrejen ja listauskottavan pop-musiikin välistä kuilua. Maxi-sinkuista tuli merkittävä areena pop-musiikin kokeellisemmalle ja monien mielestä samalla tavanomaista MTV:n salonkikelpoisempaa ilmaisua mielenkiintoisemmalle lähestymistavalle.

Depeche Moden ja New Orderin kaltaiset brittijätit olivat maxi-sinkkujen edelläkävijöitä. Suomeen asti tämä kulttuuri ei kuitenkaan missään vaiheessa oikein yltänyt, harmi sinänsä. Nyt, vinyyliformaatin takaisinmarssin aikaan (oikeastaan musiikkikulttuurin kehdossa, briteissä, vinyyli ei missään vaiheessa ole sanottavasti hävinnytkään, toisin kuin yleensä asia ymmärretään täällä kulttuuriperiferiassa), Suomessa on parin viime vuosikymmenen taakan vuoksi kohtuuttoman suuri työ kuroa takaisin tämän kulttuuriesiriipun jälkeensä jättämää eroa. Vinyylijulkaisuja saa kokopitkien levyjen muodossa jo suhteellisen kiitettävästi myös kotimaisilta artisteilta ja yhtyeiltä, mutta maxi-sinkun potentiaali on vielä lähes täysin käyttämättä. Taidokkaita remiksaajia ja näkemystä varmasti löytyy, mistä myös PMMP:n uusi 12":n on oiva esimerkki. Kaikki remixit (Uusi Fantasia, Timo Kaukolampi ja Pox Mawer) tuovat jo itsessään hienoon alkuperäiskappaleeseen uutta, virkistävää ja ennen kaikkea tanssilattiavetoista näkemystä. Kokonaisuutena mainio julkaisu (ja edullinen - vain 5,90 Helsingistä ostettuna), jonka arvoa allekirjoittaneen silmissä lisää sen kiinnittyminen pitkään, vielä laajalta suuren suomalaisyleisön tuntemattomissa olevaan musiikkikulttuurin muotoon.

Big up, kuten joissain piireissä on tapana sanoa!