Viime päivinä intter netissä on kuohunut tämän seurauksena. Aamulehden toimittaja kirjoitti ilmeisesti vasemmalla kädellä heitetyn kannanottonsa Norjan järkyttäviin tapahtumiin. Yleisö kuohahti, oikeutetusti, ja antoi Aamulehden ja Määttäsen kuulla kunniansa. Aamulehden päätoimituskaarti ei myönnä virhettä, eivät tarjoa empatiaa tahi rakkautta, vaan vetäytyvät rankasti aina sosiaalista mediaa fasismikorteilla leimaavilla suojakilvillä vuorattuun sananvapauden linnoitukseensa.

Määttäsen ja Jokisen käsitykset rakkauden ja välittämisen yhteydestä seksiin ovat edelleen enemmän ja vähemmän käsittämättömiä; kuin johonkin rakkauden ja hellyyden kokemiseen olisi edes olemassa jotain paikallisestikaan käyttökelpoista mittaria. Ko. henkilöiden rakkauden kokemisen mittaristot on nähtävästi jämähtäneet jonnekin 1800-luvun puolelle, mikä on tekee SUORAN syy-seuraussuhteen löytämisestä Norjan tapahtumien ja fallisen rakkaudenosoitusten puutteen välille entistäkin tragikoomisemman. Välittämisen, huolenpidon ja empatian tunteiden rapistuminen saattaa hyvinkin olla jonkinlainen ongelma hyvin laajassa mielessä ymmärrettynä, mutta että Määttäsen määrittelemässä diagnoosiyhteydessä? Huh!

Ärsyttävintä Aamulehden toiminnassa on alkuperäisen pöyristyttävän argumentin ja sen tosiasiallisesti loukkaavan - ja suorastaan harhaanjohtavan luonteen - irroittaminen alkuperäisestä asiayhteydestä. En olisi kuuna päivänä uskonut, edes hänen tapauksessaan, että esimerkiksi Jokinen syyllistyisi noin karkeaan ja välinpitämättömään sananvapaus- ja jopa fasismikortin heittelyyn. Mitä hän tällä kuvittelee saavuttavansa, rakkauttako? Vapaus ilman vastuuta näyttää olevan tässä kohdin täysin yksisuuntainen tie, ja sen tien päässä odottaa loogisesti seuraten Aamulehden täysin relativistis-anarkistinen julkaisupolitiikka(ko?). Epäilen.

Myös AL:n päätöimittajakaartin toinen jäsen, Pokkinen, yhtyi samaan lauluun lauantaisessa yläkulmakirjoituksessaan. Pokkinen syyllisti - näin pelkistäen - kärkevät mielipidekirjoittajat yleisellä tasolla itsekeskeisiksi totuuden torviksi, jotka eivät voi sietää toisten mielipiteitä. Yhteys Määttäsen tapaukseen jäi tulkinnanvaraiseksi. Pokkinen kuitenkin vetosi, kuinkas muuten, sananvapauteen, jonka viimeisenä ritarillisena puolustajana - hieman dramatisoidusti heitettynä - Aamulehti hänen mielessään näyttäisi profiloituvan. Pokkinen, joka äityy artikkelissaan symppaamaan mm. Halla-Ahon "tuskaa", päätyy näin yllättäen esittämään kritiikkinsä kohteitakin suurempia totuuksia: vapaa keskustelu yhdistettynä historiallisen kehityksen väistämättömään, lähes hegeliläiseen logiikkaan, tuo ajallaan esiin lopullisen Totuuden - Totuuden, joka kyllä jyrsitään särmiltään abstraktissa "vapaassa keskustelussa". Mutta hei, juurihan Pokkinen itse kritisoi keskusteluun kriittisesti osallistuneita tahoja. Keskustelu ei nähtävästi pyhitä kaikkien siihen osallistuneiden päämääriä ja näkökulmia tasapuolisesti. Näin näppärästi Aamulehden oma vastuu on ulkoistettu kehässä liikkuvalla sananvapausjargonilla.

Ja mitä rakkauteen ja välittämiseen tulee, Aamulehden päätoimituksella olisi ollut miljoonan dollarin paikka näyttää esimerkkiä katsomalla peiliin, myöntämällä virheen ja pyytämällä anteeksi. Kysymys ei ollut enää siitä, kuka on oikeassa (millä ei ole mitään tekemistä AL:n peräänkuluttuman vulgaarin rakkauseetoksen kanssa) vaan siitä, kuinka tulee tehdä, toimia ja käyttäytyä. Anteeksipyyntö olisi siis heidän itsensä esittämiä lähtökohtia vasten paikallaan, vaikka sieltä peilistä kuinka pälyilisi edelleen takaisin sananvapauden uljas, virheille immuuni ritari. Itse toivon, että Aamulehdessä todella otetaan vähin äänin opiksi tästä tapauksesta, vaikka oman virheen ja ylilyönnin myöntäminen olisi vaikeaa kuin tarhaikäiselle kiusanteon jälkeen.

Norjan verilöyly on saattanut useat tahot Suomessakin puolustuskannalle. Uskonnolliset konservatiivit, fundamentalistit, äärioikeistolaiset, maahanmuuttovastaisuudella keimailevat äänet ja mitkälie -ististit ovat kiristelleet lehtien palstoilla, blogeissaan ja puheenvuoroissaan.

Tyypillisin lähestymistapa on ollut puolustuskannalle asettautuminen. Anders Behring Breivikin teon ideologis-poliittiset vivahteet pyritään tällöin vieraannuttamaan omasta, puhtaaksi ad hoc -tyyppisesti määritellystä uskosta tai poliittisesta katsannosta. Vastuu oman maailmankuvan - esimerkiksi varsin löyhästi määriteltävän maahanmuuttovastaista ilmapiiriä ruokkivan oikeistolaisen poliittisen linjan - tuottamasta ilmapiiristä siirretään suoraan sairaaseen yksilöön. Breivik leimataan psykopaatiksi ja mielisairaaksi, mitä hän saattaa enemmän tai vähemmän ollakin, mutta samalla murhaajan jälkeensä jättäneestä manifestista etsitään kiivaasti viitteitä vääräoppisuudesta. Vanhoillinen kristillinen löytää Breivikin tekstistä epäjohdonmukaisuuksia - ei hän sittenkään mikään oikea kristitty ollut, eihän, vaikka sellaista julkeaakin väittää? Oikeistolainen, nationalisti ja hommalainen löytävät kukin Breivikin manifestista otteita, jotka heidän onnekseen ylittivät jälkijättöisesti oikeaoppiseksi määrittelemänsä lähestymistavan marginaalit. Breivikin, mielisairaaksi ja psykopaatiksi - täysin rationaaliseen toimintaan kykenemättömäksi tuomitun (määritelmänä psykopaatti ja rationaalinen toiminta eivät tosin kaiketi sulje toisiaan pois, päinvastoin(?)) - tekstiä tulkitaankin aukottoman johdonmukaisena kokonaisuutena. Näiden tulkintojen esittäjien mukaan Breivik pystyi hermeneuttisesti tarkastellen yllättävänkin aukottomaan ja tarkoituksenmukaiseen omien intentioiden ja lähtökohtien esittämiseen ollen samalla kuitenkin paatunut psykopaatti, jonka teot tulee tulkita yksilön vastuun ja houreisen mielen pyhän kaksinaisuuden pohjalta...

Ristiriidan unohdettuamme jäljelle jää edelleen kysymys yksilön ja yhteisön vastuun suhteesta. Vaikka Breivik määriteltäisiin kuinka mielisairaaksi tahansa, riittääkö diagnoosi yksin selittämään hänen tekojensa kohteen ja mittakaavan? Ei tietenkään. Syiden ketjun rajat määrittelee vain mielikuvitus ja tulkintaperspektiivit. Kaikenlainen analysointi Breivikin ajatusmaailmaa lähellä olevista lähtökohdista käsin on luonnollisesti tulkittava ensisijaisesti poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi. Perussuomalaisten suunnalta tulleet, Breivikin tekoa ohjanneet syy-yhteydet olivat ennalta arvattavissa, mutta eräiden selitysten tekopyhyyden aste iski tästä huolimatta kiilaa ainakin allekirjoittaneen sietokykyyn.

Esimerkiksi James Hirvisaari kuvailee (JH todellakin kulkee tässä mukana esimerkkinä, vieläpä varsin asiallisena ja maltillisena sellaisena; vastaavanlaisia - ja vieläkin hurskastelevampia - esimerkkejä on löydettävissä kasapäin esimerkiksi päivälehtien mielipidesivustoilta): "Kyse on tietenkin ankarasta tyytymättömyydestä ja kaikki sopivaisuuden rajat rikkovasta halusta vaikuttaa asioihin keinoja kaihtamatta. Vakavasti höyrähtäneet yksilöt ja ryhmittymät pyrkivät muuttamaan politiikan suuntaa väkivallalla. Se on äärimmäisen alhainen keino." Tässä toistuu klassinen tekniikka. Kyse on toisaalta höyrähtäneestä yksilötapauksesta, jota ei voi sitoa mihinkään laajempaan, älyllisesti ratkaistavissa olevaan poliittiseen ilmiöön. Paitsi että voi sittenkin? Ankaralle tyytymättömyydelle löytyy kuitenkin JH:n tekstissä nopea ja yksinkertainen selitys, jota on vaikea istuttaa psykopaatin profiiliin sopivaksi rationaaliseksi päätelmäksi: "Käytännön tasolla tällaisten tapahtumien taustalla ovat väärät ja umpisokeat poliittiset valinnat." Hirvisaari viittaa tietysti maahanmuuttopolitiikkaan. Hirvisaari todella väittää, että järkevällä maahanmuuttopolitiikalla - tämä 'järkevyys' jää ko. puheenvuorossa märittelemättä, mutta oletan siitä löytyvän läjittäin tekstiä jostain toisaalta - todella voidaan minimoida Norjan verilöylyn kaltaiset tapahtumat. Jokelan ja Kauhajoen tapauksissa kenties myös?

Ja kuka / mikä taho sitten lietsoo tätä tyytymättömyyttä objektiivisesti tarkastellen hyvin marginaalisena pohjoismaisessa yhteiskunnassa ilmenevää maahanmuuttopolitiikkaa kohden? Ja silti esimerkiksi Perussuomalaisten hommasiipeä ei saisi kyseenalaistaa mediassa, mutta samalla maahanmuuttokriitikoita tulisi hyysätä, ei vähiten sananvapauden toteutumisen vuoksi. Sanalla on vapaus, mutta myös suunta, tarkoitus ja suoraselkäisyyttä korostava vastuu. Tätä suoraselkäisyyttä, omien virheiden myöntämistä, emme luultavasti hommalaisilta tule kuulemaan. Ja lopuksi Hirvisaari esittää vielä kasvojenpesun, tyypillisen defenssin: "Perussuomalaiset on kristilliseen arvomaailmaan perustuva demokraattinen puolue, joka sijoittuu poliittiseen keskustaan. Meillä ei ole yhteyksiä eikä sympatioita minkäänlaisiin ääriliikkeisiin." Eli Breivik on jossain oikealla, kaukana horisontissa, psykoosin rajoilla. Itse persu, rationalisoidun ja patologisen maahanmuuttopolitiikan valtias, on enää tuskin näköyhteydessä Breivikiin - siinä kaiken keskellä, oletan. Ja silti, ihme kumma, suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan paitsi yhdistää, myös ylipäätään tuottaa molemmat toimijat poliittisiksi osallistujiksi, vaikka Breivikin kohdalla olisi todella huojentavaa itse kullekin leimata hänet täysin politiikan ulkopuolella toimivaksi rienaksi. Ad hoc -perustainen määritelmä joka tapauksessa epäonnistuu kurjasti. Jäljelle jäävät vain hurjat erot keinovalikoiman tasolla. Ja tässä kohdin tulee jälleen kysyä, mikä yhteys on päämäärillä, päämääriä propagoivilla tahoilla, ja näitä päämääriä toteuttamaan pyrkivillä sekopäillä - olivat keinot sitten mitä hyvänsä?

***

Ville Niinistö, Paavo Arhinmäki ja Erkki Tuomioja toimivat oikein kohdistaessaan kasvavan vihapuheen kohdalla huomion Perussuomalaisiin ja puoluejohtaja Timo Soiniin. Sananvapaus on huono, lähes tympäännyttävän säälittävä veruke hommalässytyksen oikeutukselle, varsinkin kun sitä esitetään edellisen esimerkin osoittamalla hataralla sisällöllisellä pohjalla. Nyt on nimittäin juuri vastuunkannon paikka. Edelleen yhä intensiivisemmin verkon puolelle siirtyvässä maailmassamme on koko ajan enemmän lässytystä - sitä on niin helppo lietsoa ilman vastuuta, monesti ilman nimeä -, mutta samalla yhä vähemmän vastuuta ja suoraselkäisyyttä. Kaikkea paskaa ei tule sietää.

Samalla on muistettava, että eriarvoisuudesta, kasvavasta syrjäytymisestä, epätoivosta ja äärimmäisyydestä ei voida syyttää yksin Perussuomalaisia. Monilta osin Perussuomalaisten poliittinen nousu on tarpeellinen reaktio ja seuraus edellisistä ongelmista. Vastuu on myös mitä suurimmissa määrin perinteisten puolueiden ja viime kädessä koko yhteiskunnan kontolla, kuulosti tämä sitten kuinka pompöösiltä tahansa. Mika Aaltola, UPI:n ohjelmajohtaja, esittää tästä laajemmasta kehyksestä osuvan yhteiskunnallisen diagnoosin: samalla kun syyttävä sormi heiluu - ja sen todella tulee heilua tällaisella hetkellä ilman tarvetta nöyristelyyn - tulee muistaa myös yhteisöllisyyttä ruokkivat positiiviset perusarvot; keskustelevuus, asioiden rauhanomaisen ja sivistyneen ratkaisemisen universaalit taidot sekä eriarvoistavan ja yksilökeskeisyyteen ohjaavan länsimaisen kulttuurin tuomien lieveilmiöiden varjopuolien kollektiivinen ratkaiseminen. Abstrakti ja tökerö keskustelu muslimivallasta sekä maahanmuuttajille ja vieraille kulttuureille maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisen valeasussa esitetty kritiikki vain luovat väärää, näkymtöntä ja diabolista viholliskuvaa, joka vain sokaisee ihmisiä tarttumasta todellisiin, keskeltämme löytyviin ja ratkaistavissa oleviin ongelmiin. Ja näiden ongelmien kautta koen myös itse olevani vastuussa nykytilanteesta. Ja juuri kyvyttömyys vastata tämän vastuun huutoon saa myös allekirjoittaneen lipsumaan kohti tilannetta, jossa vihapuheeseen aletaan vastaamaan vihapuheella.

Niinhän siinä sitten kävi, että hallitusneuvottelut katkesivat. Yllättävintä tässä on se, että asia tuli yllätyksenä. Konkreettista asiatietoa neuvotteluiden sisällöistä ei juurikaan tihkunut tiedotusvälineille. Ei sillä että olisin tätä Julmahuvin yleislakko-sketsin piirteitä saanutta 'spektaakkelia' suurennuslasien ja koirien kanssa seurannutkaan. Pari viikkoa jatkuneista neuvotteluista jäi käteen lähinnä Kataisen anti-tiedotustilaisuudet, lehdistön itseironinen raportointi sekä se, että jo itsessään pari viikkoa jumittaneet neuvottelut kyllä antoivat jatkuessaan ihan hyviä syitä olettaa, että jossain vaiheessa neuvottelut stoppaavat umpikujaan.

Yllättävää on siis itse yllätys. Demarit ja vasurit tiedostavat, kenties liiankin itsevarmasti, olevansa edelleen vaikutusvaltaisessa vaa'ankieliasemassa. Kokoomuksen halu vankistaa otettaan Valtionvarainministeriöstä ja Suomen tulonjakopolitiikan tulevaisuudesta on käsin kosketeltavissa. Niin on myös molempien puolueiden vallanhimo, jota itse kukin voi mennä veistelemään Helsingin ilmasta. Vasemmistoliitto puolestaan ajautui Arhinmäen johdolla  tasapainoulutilanteeseen, jota hallitsi dilemma hallitusneuvotteluja vetävän puolueen ideologiasta jyrkästi eroavan pienpuolueen lähtökohdista: vastuuta ja valtaa vai periaatteita ja näkemystä? Siinäpä vasta pulma. Ja henkilökohtaisesti voin ilmoittaa olevani hemmetin tyytyväinen, että vasemmiston kohdalla suuntana on juuri jälkimmäinen vaihtoehto. Ja myönnettäköön, että vastuun ja läpinäkyvien periaatteiden vastakkainasettelu ei onneksi ole pysyvä asiaintila, pikemminkin valitettava seuraus finanssikysymyksiin rajatusta sektoripolitikoinnista, jota Suomessa on harjoitettu antaumuksella 1980-luvulta saakka. Vasemmisto näyttäköön kernaasti tietä siihen suuntaan, missä vastuullisuus, periaatteet ja näkemys taas löytävät toisensa - mielellään tuloksien kera.

Hallitusneuvotteluissa voi käydä vielä miten päin vain (miksi edes mainita). Porvariyhteistyön edellytykset perustuvat siihen, että kaikki vielä kynnelle kykenevät saadaan mukaan talkoisiin - ja tällöinkin urakka venyy. 105 paikan enemmistö Vihreiden ja Keskustan vaalitappioiden sävyttämässä hallitusasetelmassa ei kuulosta lähtökohtaisesti kovin uskottavalta. Varsinkin kun kyseisten häviäjien joukkoja koettelee edelleen kova post-election-stress-disorder ja tästä seuraava muutospaine politiikan linjaamiseksi irralleen edellisen hallituksen viitoittamasta suunnasta - mikä taas on, entistä vahvemmin, Kokoomuksen tie.

Entä PerSut? En oikein jaksa ja halua uskoa, sillä tässä suhteessa Eu-politiikka sijoittajien tukipaketteineen kyllä nousee jälleen hallituskysymykseksi, halusi Katainen sitä tai ei. Soini on tyytyväinen nykytilanteeseen, jossa saa raviradanvarsikommentteineen esiintyä periaatteellisena suomalaisena miehenä ja kontrastoida itseään eduskunnan muuhun takinkääntäjälaumaan. Muitakin mahdollisuuksia toki löytyy; paluu neuvottelupöytään tai vaaliuurnille esimerkiksi. Outoa on, että hallitusneuvottelijana peliliikkeistään huolimatta pahasti toikkaroineen Kokoomuksen johtoasemaa (neuvotteluissa, politiikan sisällön suhteen vaalitulos sen jo teki) ei tässä kohdin kyseenalaisteta kuin vasemmistosta käsin. Varsinkin kun Kokoomus on jo parin päivän ajan pelannut kaksilla korteilla. 'Etelän metia' ainakin vaikuttaa olevan rähmällään kaikkiin mahdollisiin suuntiin, eikä kriittistä otetta koko sirkukseen tahdo löytyä.

Oli miten oli, katsotaan miten käy ja niin edelleen. Hallitusneuvotteluiden pattitilanne on virittänyt iloksemme ja suruksemme myös mielenkiintoisia ja arvelluttavia kommentteja. Jäätävimmästä päästä on hyvä aloittaa ja lopettaa. Keskustan Mika Lintilä oli hesarin mukaan, ilmeisesti ihan tosissaan, letkauttanut (ei suora lainaus, joten pieni varaus lähdekritiikille) "Suomessa liikuttavan nyt niillä rajoilla, että yhteiskunnan etu ajaa politikoinnin edelle." No helvetti soikoon. On se sitten hitusen hieno homma, että saadaan hallitusneuvottelut umpisolmuun - saadaan poliitikotkin ajattelemaan kerran vuosikymmenessä yhteiskunnan etua oman urapolkunsa sivujuonteena. Rohkaisevaa sinänsä, että tällainen käsite vielä ylipäätään löytyy poliittisen ammattityöläisen retorisen työkalulaatikon kätköistä. Vielä kun saataisiin käsitteelle jotain sisältöä ja vastaavuutta tekojenkin tasolle, mitenkään Lintilää tässä yhteydessä sen erityisemmin leimaamatta.

Kun kerran kyseessä on yhteiskunnalliseen marmatukseen toisinaan kallistuva blogi, niin pitänee sanoa jotain yleistä ja jälkijättöistä eduskuntavaalien jälkipyykistä.

Jytky on varmaan kaluttu luita myöten loppuun, joten ei siitä sen enempää. Samalla voisi - ja pitäisi - ruotia myös kaikenlaisia teemoja aina kansanvallan ja parlamentarismin tilasta eurooppalaisen solidarismin merkitykseen ja Suomessa jo pitkään virinneeseen nurkkakuntaiseen nationalismiin. Ennen kaikkea pitäisi myös keskustella siitä, mistä (ja miksi) eduskuntavaaleja edeltävässä keskustelussa tietoisesti vaiettiin. Vaalikeskustelut vaikuttivat monin paikoin lässähtäneeltä valtionvarainministeriön tilaamalta tulevaisuusseminaarilta, jossa seisahtaneen kahvitarjoilun ainoana oheistuotteena tarjottiin kristilliseen tapaan rasvaista meetvurstisämpylää. (Kuva edelliseltä päivältä, kun sämpylät tehtiin etukäteen valmiiksi.) Politiikan päämääristä, yhteiskunnan arvoista tahi arvokkaiksi ja toimiviksi todetuista käytännöistä ei sen sijaan keskusteltu. Tiedä sitten olisiko banaalissa pragmatismissaan rypevillä poliitikoilla tähän edes edellytyksiä - puhumattakaan suuresta yleisöstä, johon keskustelun tulisi viime kädessä kiinnittyä. Sen sijaan kestävyysvajeesta muotoiltiin parissa kuukaudessa kollektiivisesti hyvinvointikeisarin uudet vaatteet. Välillä tuntui, että muusta ei edes saanut tai voinut keskustella. Vaalikeskustelua johti siis täysin poliittisesti tarkoituksenmukainen ja spekulatiivinen käsitys julkisen talouden tulevaisuusnäkymistä - ei julkisen talouden tehtävistä, tarkoituksesta tai siihen liittyvistä arvoista. Maalaisjärkisen aikakäsitykseni mukaan historia tulee muuttumaan myös nykyhetkemme jälkeen, jolloin keskustelu tämän päivän tarkoituksenmukaisen talousjargonin pohjalta vaikuttaa vähintäänkin kapeakatseiselta. Jotain kai sekin.

Vaalien jälkeen seurasi nais- ja miesmuistiin mielenkiintoisimmat hallitusspekulaatiot. Kataisen Jykä vakuutti, ettei Portugalin tukipakettina tunnettua ylikansallista pankki- ja sijoittajatukikysymystä sidota hallitusneuvotteluihin. Tottakai se sidottiin. Soinin persut maksoivat tästä kovan hinnan, mikä toisaalta saattaa maksaa puolueelle oppositiossa myös kovaa korkoa seuraavan neljän vuoden ajan (sikäli kun alkuverryttelyvaiheessa oleva sateenkaari- ja varpusparvihallitus edes kestää näin pitkään). Jykän Katainen pelasi, tämä myönnettäköön, taitavaa poliittista peliä: hän ajoi Soinin nurkkaan ja pakotti persujen heittämään itse-ehtoisesti pyyhkeen rinkiin. Näin Kokoomus vältti itse aiheutetun tyrmäysvoiton tuottaman inhoreaktion, joka olisi nostattanut entisestään herranvihaa ja aiheuttanut Kokoomusta vastaan syytöksiä kansan tahdon tietoisesta laiminlyömisestä.

Ja sitten on nämä demarit. Heinäluoma korosti SDP:n (ensimmäisen?) pikkutakinkäännön jälkimainingeissa, että politiikan tärkeimmät kysymykset seuraavalla hallituskaudella löytyvät edelleen Suomen rajojen sisäpuolelta, ei Pyreneiden lounaispuolelta. Eriarvoisuus kasvavine tuloeroineen, kansan polarisoituminen, köyhyyden kasvu ja hyvinvointivaltion kriisi ovat ihan aiheesta, tämä myös myönnettäköön, niitä ykkösteemoja, joita poliitikkojen tulee lapiohommissaan kohdata seuraavat hallituskaudet hiki hatussa. Samalla demarit tulivat tietysti vähätelleeksi Portugali-kysymystä. Puolueen muotoilu sijoittajavastuun toteutumisesta hallitusneuvotteluiden kynnyskysymyksenä on tarkoituksenmukaisen leväperäisesti esitetty. Tämä ei tietysti poista sitä tosiasiaa, että moraalikadon kuromiseksi sijoittajavastuun lisääminen on välttämätön edellytys tukipolitiikan toimivuuden kannalta. On jotenkin ajallemme oireellista, että sijoittajien - tai kenen tahansa - vastuuta tulee erikseen penätä politiikassa. Kai tämän nyt pitäisi olla ihan selvä asia kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Ja tähän väliin on pakko lisätä kaikkea uusliberalistista paatosta ennalta ehkäisevä disclaimer. Elämme todellisuudessa, emme utopiassa. Tämä todellisuus perustuu olemassaoleville valtarakenteille, toimintatavoille ja niiden kollektiiviselle historialle. Sääntely, ohjaaminen ja hallinnointi kuuluvat tähän todellisuuteen perinpohjaisena lähtökohtana. Tämä lähtökohta on huomattavasti historiattomampi, kuin anakronistisesti veistellyt yleistykset ihmisen taipumuksesta vapaaseen kauppaan läpi historian. Libertanistin utopistista sääntelystä ja hallinnosta vapaata ideaalimaailmanvaltioita ei voi ottaa vakavasti pitkäjänteisen poliittisen keskustelun lähtökohdaksi. Sijoittajien vastuu voi toteutua vain siitä todellisuudesta käsin, jossa elämme. Jumallallisen mekanismin ohjaama täydellisen vapaa ja anarkistinen markkinatilanne ei ole todellisuutta, eikä sijoittajat ja heitä tukevat intressiryhmät voi tällöin siihen vedota. Kaiken tulee perustua siihen, missä me olemme, ja tällöin utopioilla saa olla keskustelussa ainoastaan heuristisien apuvälineen asema.

Ja takaisin asiaan. Seuraavaksi nähdään, onko demareiden tie myös Vasemmistoliiton ja Vihreiden tie. Luultavasti on, joskin päätöksen sisä- ja rahoitusmarkkinapoliittisista vaikutuksista tullaan kuulemaan seuraavan parin vuoden aikana jos jonkinmoista tulkintaa ja retoriikkaa. Kabinettitasolla tulevat hallituspuolueet varmasti pärjäävät keskenään. Katainen ja Kokoomus ovat osoittaneet jopa hätäisiä askelia kohti poliittisessa keskustassa sijaitsevaa kolmannen tien -politiikkaa, mistä kokkareiden monetarismisiipeen perinteisesti kuuluneen Ben Zyskowiczin valtiopäivien avajaisissa heittämä yritysjohtajien palkkiotasoa ruoskinut populistinen piikki antoi viitteitä. Kokoomus luottanee pehmeän ja keskustelevan julkisuuskuvan tuottamiin hyötyihin. Joustaminen tällä saralla on heille huomattavasti pienempi paha, kuin valtaotteen menettäminen valtionvarain- ja opetusministeriöstä. Veikkaan siis edelleen näitä salkkuja Kokoomukselle, vaikkakin VM:n salkku on "perinteisesti" kuulunut hallituksen toiseksi suurimmalle puolueelle, nykytilanteessa Jutta Urpilaiselle tai salkunkahvassa jo olleelle Eero Heinäluomalle.

Hallitusneuvotteluiden voittajia ja häviäjiä ei voida vielä julistaa. Arvio tulee perustaa puolueiden näennäispragmatismin (eli poliittisen konformismin) taustalta löytyvien suurien ideologioiden pitkäjänteiseen toteutumiseen. Soinille saattaa tätä taustaa vasten hyvin kelvatakin paikka oppositiossa, mitä nyt vähän tavan vuoksi ensin kiristellään hampaita. Demarit ovat oikein lukeneet vaalituloksen kansan suurena vastalauseena oikeisto- ja ministeriövetoista talouspoliittista linjaa kohtaan, mutta saattaa itse sortua vastaavanlaiseen laiskuuteen tulevalla hallituskaudella. Cityvihreän kannalta taas on mielenkiintoista nähdä kumpi Suomen vireistä ja mielenkiintoisimmista keskisuurista puolueista voittaa taistelun kolmannen vasemmito-liberaalin sukupolven sieluista. Uskon tulevan hallituspolitiikan suunnalla tulee tässä taistelussa olemaan ratkaiseva merkitys.

Poliittinen vallankäyttö ja poliittiset vaikutuskanavat ovat näiden eduskuntavaalien jälkeen entistä selvemmin perinteisen puoluepolitiikan piirissä, mistä kolmannen sektorin ja kansalaisjärjestötason on 2000-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen verrattuna kenties hitusen vaikeampi erottautua. Politiikka on palannut puolueisiin. Seuraavaksi odotetaan vesi kielellä, koska puolueet uskaltautuvat avata laaja-alaisen ja arvopohdintaa kaihtamattoman keskustelukulttuurin nyörit muutaman varsin pimeän vuosikymmenen jälkeen.

Strokesin poijjaat ovat vaihteeksi tehneet ihan mielenkiintoisen levyn.

Bändi on tiukentanut ilmaisuaan. Uudet ideat ovat tuottaneet vihdoin hedelmää ja tuontantokin on säilynyt biisinteon ja bändin otteessa. Selvää parannusta edelliseen levyyn verrattuna. Angeles pohjautuu mielenkiintoiseen, paikoin tietoisen niukalta kuulostavaan äänimaailmaan. Paikoin keimailu kasarisoundeilla on tosin vähällä karata liiankin tarkoituksenmukaiseen retroleikittelyyn. Two Kinds of Happiness, Taken for a Fool ja Games tekevät kuitenkin vaikutuksen juuri raikkaudellaan - tai paremminkin taaksepäin suuntautuneella kaukokatseisuudellaan. Varsinkin ensiksi mainittu biisi on tällä hetkellä allekirjoittaneen soittolistan kärkikamaa. Fiilikset tosin nousevat esiin vain tavanomaisempien Strokes -maneereiden keskeltä.

Bändin perinteisempään otteeseen tukevat biisit ovat tosin edelleen *Angelesillakin pääosassamuistuttaen Strokesin kahden ensimmäisen levyn menoa, etenkin Room on Fire:ä. En tiedä onko tämä yksinomaan hyvä asia. Varsinkin, kun First Impressions of Earth:n ansiot, vaikkakin vähäiset sellaiset, perustuivat juuri kahden ensimmäisen albumin jo lähes loppuunkulutetulta vaikuttaneen tyylin ja biisirakenteiden rikkomiseen (esim. pompöösi Ize of the World). Toteutus kuitenkin ontui pahasti ja levy venyi pituudessa yli kehittyneempienkin poprokkareiden sietorajojen.

Eikä koira tunnetusti pääse karvoistaan - ja miksi haluaisi päästäkään? Paluu tosiasioiden tunnustamiseen on johtanut Angelesissa siihenkin onnistuneeseen ratkaisuun, että levy ei veny kymmentä biisiä pidemmäksi; Strokes saa kyllä vahvuutensa esiin alle 30-minuutin lätylläkin - ja tällöinkin kuuntelija kokee tulleensa ihan riittävästi holhotuksi.

Yksi suuri ongelma bändillä kuitenkin on: solisti Julian Casablancas. Bändin musiikilliset ansiot alkavat vihdoin tuottaa kukkaa. Bändi on kehittynyt siten, ettei sen tarvitse enää tukeutua alkuaikoina sinänsä ihan mainiosti toimineeseen rokkiluimuiluun ja tennariskene-energiaan. Mutta Casablancasin kohdalla edistystä ei ole tapahtunut. Angelesia kuunnellessa tulee paikoin mieleen, että bändi ja solisti elävät täysin eri maailmoissa, ainoastaan muusikoiden omatessa tyyli- ja tilannetajua. Eikä tämä koske ainoastaan uudistuneemmalla soundilla varustettuja biisejä, vaan lävistää koko levyn aina sinkkuralli Machu Picchua myöten. Tästä huolimatta mainio sinkku mainiolta levyltä, joka kestää kaikkien hyvien levyjen tapaan kuuntelua.

Maailman suurin ja merkittävin urheilutapahtuma velloo Etelä-Afrikassa. Kisoja on odoteltu, maisteltu ja pyöritelty jo kuukausia ennen kisojen varsinaista starttia. Odotukselle saisi nyt lunastaa palkinnon, mutta kotisohvien "futisexperttejä" tuntuu kiinnostavan enemmän itkeminen ja valittaminen..

Futiksen MM-mittelöt vaikuttavat tällä kertaa puhuttelevan ihmisiä tavallistakin enemmän, mikä ei välttämättä ole yksiselitteisen positiivinen asia. On itse asiassa huomattavaa, kuinka paljon ihmisillä on aiheesta sanottavaa täällä sympaattisessa futisperiferiassamme. Kaveripiiriä ja urheilusivujen kankeakielisiä tusinakolumnisteja myöten kisat vaikuttavat herättävän yllättävän paljon tunteita. Yleisimmät äänensävyt ovat valitettavasti negatiivisia. Purnauksen kohteena ovat olleet etenkin eteläafrikkalaiset muovitorvet sekä toisinaan myös itse pelien taso.

Vuvuzela -torvien pörinä on imeisesti osunut länsimaisen valkoihoisen sohvaperunaheteron hermoston kipeään kohtaan. Jopa YLE päätyi "asiakaspalvelemaan" kisayleisöään suodattamalla tietyt muovitorvien tuottamat taajuudet pois MM-lähetyksistä. Ettei vain kotisohvilla tarvitsisi kokea erilaista jalkapallokulttuuria. Tuloksena on tukkoinen ja kiertävä äänimaailma. Onneksi kuvaan ei olla ainakaan tietoisesti kajottu.

Ilmeisesti futiskatsomoissakin on vain tietyt hyväksyttävät tavat toimia ja olla - ja nämä ehdot pitäisi ilmeisesti määritellä länsimaisen kotisohvaturistin herkkähipiäisen estetiikan ehdoilla. On ihan aiheellista kysyä mennäänkö tässä taas kerran askel markkinavetoisempaan suuntaan paikallisten kulttuurien kustannuksella? Onko seuraavia kisaisäntiä valittaessa uutena valintakriteerinä paikallisen fanikulttuurin sopivuus eurooppalaisten kotisohvien maitoperseille?

Meikäläisten sohvankuluttajien kiukuttelu ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta kuin turhamaista - ja säälittävää - mussuttamista. Se kuitenkin sallittakoon. Onhan kyse varsin yksinkertaisesta, mutta sitäkin mielenkiintoisemmasta sosiologisesta ilmiöstä: kuinka heikkoja olemme arkisissa tilanteissa ymmärtämään ja edelleen sietämään sitä, että meille tuttua ja tärkeää aihetta voidaan lähestyä myös aivan toisenlaisista lähtökohdista ja toisenlaisella intensiteetillä. Alkujärkytystä seuraa lapsellinen, omaa kulttuurista valta-asemaa korostava reaktio (vuvuzelat ovat kiellettävä, ne häiritsevät pelin "aitoja" katsomoääniä). Kun alkujärkytyksestä ollaan toivuttu ja oma erinomaisuus todistettu, seuraa kulttuurisen toiseuttamisen vaihe (okei, ymmärretään niitä, ne on erilaisia ja omalaatuisia). Kotikatsomoissa tajutaankin - tiedostamatta toki -, että torvien pöräyttely onkin ihan ok, koska ilmiönä se korostaa samalla sitä, kuinka erinomaisen täydellisiä itse olemme tässäkin suhteessa. Eihän samban tahdissa elämöivät brasilialaisetkaan enää meitä maitoperseitä häiritse - tämä kulttuurin muoto on jo ehditty sulatella, vaikka epäilemättä sekin on aikoinaan toiminut katalyyttina länsimaiselle piilokonservativismille. Epäilen, että neljän vuoden päästä Brasiliassa pohjolan kaikkitietävät televisionkatsojat ymmärtäisivät seurata vuvuzela-logiikkaansa ja täyttää mielipidepalstat kulttuurirasistisilla teksteillä siitä, kuinka sambarytmit peittävät alleen englantilaisten ja saksalaisten keskioluthöyryisen katsomoörinän, sen "oikean tavan" olla katsomossa. Juu juu, kaikkea ei pidä sietää eikä kulttuurirelativismista ole meille mitään hyötyä, mutta ei muovitorvet sentään mitään kulttuurikolonialismiakaan oikeuta.

Se vuvuzeloista, kantani torviin (sekä kotikatsomoiden, että varsinaisten katsomoiden) lienee selvillä. Torvien lisäksi myös itse kisatapahtumat ovat puhuttaneet, onneksi. Väitetään, että kisoja on alkulohkojen ensimmäisten pelien aikana leimannut tylsyys ja varovaisuus. Tänään hesarin (HS, 16.6.2010) urheilukolumnisti (?) Heikki Miettinen valittelee ajan hengen tiivistäen, että "mitäänsanomattomien ja pitkäveteisten otteluiden määrä alkaa pursua yli äyräiden". Tilalle pitäisi ilmeisesti saada "yllätyksiä" ja "helmiä", mitä nämä sitten ikinä ovatkaan. Ilmeisesti valtakuntamme ykköslehden urheiluasiantuntijoiden mielestä kisat ovat täydelliset, kunhan vain jokaisessa ottelussa tehdään vähintään neljä maalia ja aina silloin tällöin joku Uusi-Seelanti voittaa Italian 5-3.

On varsin järkyttävää, että urheiluasiantuntijoille tulee jonkinlaisena yllätyksenä se, että alkulohkojen ensimmäisessä pelissä pelataan tiivistä koko joukkueen puolustuspeliä. Panokset menettää lohkon jatkopaikka ensimmäisen pelin perseilyllä ovat nykyään aivan liian suuret. Tässä suhteessa kisojen ensimmäinen puristus onkin ollut nautittavaa modernia jalkapalloa: Uruguayn kovaotteinen, mutta rehti koko joukkueen puolustustaistelu Ranskaa vastaan; Etelä-Afrikan käsittämättömän rankka fyysinen suoritus turnauksen avauspelissä Meksikoa vastaan; Pohjois-Korean kurinalainen ja silmiä hivelevä puolustusasetelma Brasilialaisten peli-ilon ajoittaisella kustannuksella - kaikki esimerkkejä, jotka edes hieman jalkapallon todellisesta olemuksesta perillä oleva nostaisi positiivisina suorituksina esiin. Ja jos yllätyksiä halutaan ja haetaan, niin eikö esimerkiksi Portugalin ja Norsunluurannikon maaliton tasapeli tiukkoine koko kentän puolustustaktiikkoineen ollut juuri sitä? Ei, ilmeisesti, vaan Miettinen olisi sittenkin halunnut odotusten mukaista päätöntä maali-iloittelua. Kestämätöntä, mutta valitettavan odotettavissa olevaa ontuvaa logiikkaa toimittajalta. Todellisuudessa joukkueet tahkoivat tavoilleen varsin erilaisen ottelun, jolla he eivät viisaasti pelanneet itseään ulos kivenkovan lohkon jatkopaikasta. Svennikselle selvä sulka hattuun.

Mieleeni tulee vuoden 1990 MM-kisat Italiassa, joita on jostain syystä syytetty tylsimmiksi kisoiksi koskaan. Itselleni nuo kisat ovat parhaat näkemäni ja kokemani. Olin tuolloin seitsemän vanha pojankoltiainen, mutta tunnetasolla Italian kisat ovat asettaneet sen nollatason, joita vasten tulevia kisoja olen aina tarkastellut. Nyt näyttäisi siltä, että vihdoin Etelä-Afrikassa 20 vuotta myöhemmin kisat ovat taas yltämässä tuolle tasolle. Esimerkkinä vaikkapa juuri Miettisen parjaama Portugalin ja Norsunluurannikon välinen taistelu. Olenko todella ainoa, jonka mielestä lasi on puoliksi täynnä? Kolme laukausta maalia kohti, kun kentällä vilisee Kaloun, Gervinhon, Decon ja Ronaldon kaltaisia pelaajia. Tämän on pakko kertoa valtavasta taidosta - puolustuspelaamisen taidosta.

Lohdutukseksi Heikki Miettiselle ja hänen kärsimättömyytensä tuottaman piinan jakaville voin todeta, että kyllä niitä maaleja ja kuritonta puolustuspelaamistakin vielä nähdään, jahka päästään lohkovaiheiden toiselle ja kolmannelle kierrokselle. Oireellista sinänsä, ettei urheiluasiantuntijamme ilmeisesti tiedosta tällaista yksinkertaista turnausdynamiikkaan kuuluvaa säännönmukaisuutta: riskejä aletaan ottaa siinä vaiheessa, kun joukkueet tiedostavat olevansa taulukossa takaa-ajoasemassa. Ja tämä tarkoittaa myös kurittomuutta koko joukkueen puolustuspelaamisessa sekä edelleen nopeita ja näyttäviä vastahyökkäyksiä.

Maailmanmestarin tosin löydämme joukkueesta, joka välttää tällaiseen tilanteeseen ajautumista viimeiseen saakka. Hyväksykää tai älkää, José Mourinhon mestareiden liigassa esittelemä uusi kokonaisvaltainen futis on suunnannäyttäjän roolissa myös Etelä-Afrikan MM-kisoissa. Toisaalta voidaan sanoa, että juuri vastaavalla pelillä Marcelo Lippin Italia nosti pokaalin kohti Berliinin taivasta neljä vuotta sitten - vastustajat eivät saaneet seitsemässä pelissä ainuttakaan pelitilannemaalia Italian verkkoon, jos Zaccardon omaa maalia Yhdysvaltoja vastaan ei oteta huomioon!  Mourinholaisia ja Lippiläisiä vastassa on toisaalta edelleen Espanjan hallitse ja hajoita -lyhytsyöttöpeli. Ässänä hihassa on lisäksi Maradonan yllättävänkin joustavalta vaikuttava sekametelisoppa, jossa hyökkäystaktiikka vaikutti muuttuvan sen mukaan kummalle laidalle hyökkäyksen paino asettui. Tässä taktisten lähestymistapojen suuressa taistelussa luulisi olevan hiemankin pallonpotkimisen perään ymmärtäville jännitysnäytelmää kerrakseen. Suomesta näitä ymmärtäjiä tosin löytyy tuskin kourallistakaan. Ei ihme, ettei Roy Hodgson täällä lopulta viihtynytkään. Sääli.

Tampereen yliopistossa vietetään parhaillaan pedioditaukoa. Käytävät ovat hiljentyneet, ruokaloiden jonot pienentyneet ja kaikki vaikuttaa taas yhden viikon ajan seesteisemmältä. Olosuhteet ovat juuri sopivat tahoille, joiden ei haluta kokevan yliopistomaailman epäilyttäviä piirteitä: ruuhkaa, epäilyttävän kriittisesti asioihin suhtautuvia nuoria, latautunutta tunnelmaa, todellisuuden perusrakenteita ravisuttavaa tahtoa haastaa ikuiseen nykyhetkeen konformistisesti sijoittamiamme "totuuksia"... siis VAIHTOEHTOJA!

Pari kertaa vuodessa, viikko kerrallaan, olosuhteet ovat siis mitä otollisimpia elinkeinoelämän interventiolle. Ei ole hapsuhiuksisia hippejä tai väistämätöntä kehitystä problematisoivia metafyysikoita edes muistuttamassa elämän mahdollisesta monimuotoisuudesta tai ajettavien päämäärien tulkinnanvaraisuudesta.

Tänään, perioditauon kolmantena päivänä, yliopistomme käytävillä vaelsi kaikessa banaaliudessaan lopulta varsin sympaattiselta vaikuttanut pikkutakkien ja merkkineuleiden armeija. Kyseessä oli todellakin varsinainen esteettinen ristiriitapläjäys; vilkkaan ja pittoreskin yliopistomiljöön ja persoonattoman pikkutakkiarmeijan välinen olemisen kulttuurin kuilu oli käsinkosketeltava. Onneksi ehdimme ajoissa ruokalasta pois alta.

Moisen invaasion välittömänä syynä oli keskuskauppakamarin HHJ-koulutustapahtuma. Kyseessä on ilmeisesti jonkilaiseksi kehitys- ja koulutustapahtumaksi puettu yritysvalistuksen ja -aatteen strategisia etuja jäsentävä ja kyseisten edunsaajien linjoja kokoava tilaisuus. Joka tapauksessa tapahtuman sijoittuminen aikoinaan vapaan ja kriittisen ajattelun tyyssijaksi oletetun yliopistoinstituution tiloihin kertonee jotain oleellista ajastamme ja sille jatkuvasti oikeuttamastamme suunnasta.

Sen pidemmin kyseistä HHJ-spektaakkelia märehtimättä (lisää kiertelemätöntä ja korutonta faktaa asiasta hinkuville löytyy esimerkiksi täältä: http://www.hhj.fi/login.php?page_id=15) tekee mieleni tarkastella jälleen yksittäisen tapahtuman taustalta avautuvaa isompaa kuvaa. Mikä siinä on, että vapaan tieteen, tiedon ja inhimillisen kehittymisen (huomaa, ei missään nimesssä ajallamme täydellisen inflaation kokenutta termiä "kehitys")  merkistystä problematisoiva instituutio - instituutio, jonka tarjoamat yleishyödylliset edut sen perinteisessä merkityksessä ymmärtävät pikkulapsetkin, mutta ei ilmeisesti enää vastasyntyneen suggestioiden tasolle takaisin laskeutuneet poliitikot - on niin pakkomielteisen yritysmaailman kohkaamisen kohteena.

Siis, miksi vapaan markkinatalouden, vapaan yrittäjyyden ja pääoman vapaan liikkuvuuden messiaaniseen vaikutukseen vannovan yksityisen pääoman intresseissä on ylipäätään pakkomielteinen tarve hallita julkisessa tilassa ja julkisilla varoilla tuotettua yliopistoinstituutiota? Uskaliaimmat neoliberaalit, vai pitäisikö ajan hengessä jo käyttää relevantimpaa illiberalismin käsitettä, ovat valmiita tuomitsemaan kaiken valtion tai jonkin vastaavan yhteiskunnallisen instituution holhouksessa syntyvän tai jatkuvan toiminnan. Todellisuudessa tämä on kuitenkin täysin kaksinaismoralistinen ja retorinen vaade, sillä illiberalismiin kuuluu sisäsyntyinen moraalinen kieroutuneisuus, jossa keinot alistetaan päämäärille: jos jokin julkisessa tilassa tuotettu instituutio tai hyödyke saattaa olla hyödyksi, ei illiberaalin logiikan mukaan ole mitään moraalisesti arvelluttavaa käyttää sitä hyväkseen, vaikka hyväksikäytön kohteena oleva instituutio valtiomekanismikytköksineen olisikin lähtökohtaisissa ohjelmajulistuksissa kaikkea muuta kuin toivottavaa.

Miksei elinkeinoelämä, kauppakamareineen ja keskusliittoineen, perusta omaa Yliopistoaan - Elinkeinoelämän Yliopistoa (EEY) - isolla eellä ja yyllä? Siinä olisi puhdas pöytä puuhasteluille, vapaana kaikesta holhousyhteiskunnan, julkisen ja/tai yhteisen hyvän sekä kansan vähäarvoisten edun nimissä tahratusta. EEY saisi ihan omassa kivassa työrauhassaan kanavoida kaikki mahdolliset resurssit omien intressiensä mukaiseen tutkimus- ja innovaatiotoimintaan. Miettikää tätä visiota(TM - patenttia haetaan)! Ei enää perkeleellistä jankutusta perustutukimuksesta ja jostain mystisistä arvoista; sen sijaan pelkkää 110% nykyhetken toisintamista - mielivaltaisesti kootuilla, objektiivisuuttaan tihkuvilla mittareilla arvioitua superkehitystä; ja sitten maailman suurin spill-over orgasmi syöksyisi megalomaanisen henkisen tsunamin lailla ympäri taantumuksen piinasta vapaaksi revittyä tellustamme!

Eikä tarvitsisi kohdata, vain rasittavan tasavertaisuushömpötyksen ylläpitämiseksi, vähintään yhtä rasittavia poliitikkoja, pikkunäperteleviä ja tyylitajuttomia opiskelija-aktiiveja, naistutkijoita, pohdiskelijoita - ei edes ylemmyyttään osoittavia sillanrakentajia ja persettään jakavia yliopistomaailmaan soluttautuneita käännyttäjiä. Tilalla olisi uusi ja uljas EEY eikä tarvitsisi enää käyttää resursseja ja energiaa pikkunätteihin, yliopistolakimuutosta ylistäviin läpysköihin. Ei tarvitsisi enää vouhkata näissä läpysköissä, että "[u]usi yliopistolaki auttaa yliopistoja paremmin reagoimaan toimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin, kohdentamaan resursseja huippututkimukseen sekä kilpailemaan aiempaa paremmin kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta. (Vaikuttamissuunnitelma 2010, Tampereen Kauppakamari, s. 9)"

Olisi vain kilpailu, kehitys ja ikuinen nykyhetki - hallelujah! Mutta näinhän ei ole, sillä elinkeinoelämä tarvitsee ihmisen, se tarvitsee massan, ja loppuviimein se tarvitsee insituutiot ja rakenteet joita se ei omalla riittämättömällä visiollaan kykene tai ole kyennyt rakentamaan. Näin toimiva kaivaa omaa hautaansa: pyrkimys muutta jokin, josta on täysin riippuvainen, omaksi kuvakseen ja osaksi itseään, tuhoaa perusedellytykset, joiden varassa on olemassa. Mitään mielipuolisempaa ei välttämättä voisi kuvitella - paitsi ehkä seurauksiltaan.

... vai olenko vain yliaktiivisen mielikuvituskyvyn kanssa syntynyt kyynikko - vai realisti, joka näkee ympärillään hieman enemmän kuin mitä pitäisi nähdä? Oli miten oli, en voi kuin vain toivoa hartaasti, että osoitatte minun olleen väärässä. Toivottavasti.

Mitä syvemmälle asioissa ja pohdinnoissa pääsee, sitä vähemmän edessä (tai pään sisällä) avautuvassa maailmassa tuntuu olevan mitään pitävää, kertakaikkisesti kyseenalaistamatonta totuutta. Yksi tällainen, lajissaan katoava totuushan on tunnetusti, että belgialaiset tekevät maailman parasta olutta; viisaus, joka pääsee monesti markettien bulkkioluiden lavaryteikössä ymmärrettävästikin unohtumaan. Belgialainen ale - siinä viisaus ja maku, joka ulottaa itsensä kaiken epäilyksen ja häilyvyyden ulkopuolelle. De Omnibus Dubitandum? Lähestulkoon aina, mutta ei näitä herkkuja nauttiessa:

Rochefortin herkut, varsinkin lähes universaalisti toimiva kasi, ovat olleet belgialejenkin joukossa aivan omassa ylhäisessä kategoriassaan -  kategoriassa, joka hipoo täydellisyyttä: pehmeyden, pitkäkestoisen pitsivaahdon, mausteisuuden ja tuoreiden hedelmien pyhän liiton sekä vankan ja tukevan rungon luomassa parhaudessa. Eilen Rochefort sai kuitenkin yllättävän haastajan:

Grottenbier, entisen trappist-luostarin (ei kuitenkaan nykyään trappist-titteliä kantavan, koska luostaritoiminta siirtyi 1900-luvun alussa Ranskan puolelle) perinteiden pohjalta tehty, nimensä mukaisesti luolassa kypsytetty olut on kuin Rochefortin kasin pikkuveli, joskin hivenen kevyempi ja raikkaampi, mutta jopa tukevampi kuin Rochefortin sarjan harvinaisempi kutonen. Erityisen kiehtovan tästä luolaoluesta tekee sen aavistuksen sitrusmainen pohjamaku, joka selittynee sillä, että oluen on kehittänyt Hoegaarden-panimon kuuluisa panimomestari Pierre Celis. Suosittelen lämpimästi, kaikille. Ja maailmakin tuntuu taas hetken olevan siinä järjestyksessä, jossa sen omalla sekavalla tavallaan kuulukin olla.

Tänään tajusin taas jotain elämäni kannalta hyvin keskeistä. En mitään uutta ja mullistavaa, vaan koin hetkessä tapahtuvan (uudelleen)valaistumisen, joka palautti minut takaisin elämän perusasioiden äärelle - asioiden, jotka tuntuvat nykyään hukkuvan toisinaan pelottavankin helposti pinnallisemman ja hetkellisemmän hapatuksen alle.

Ja tämä perusasiahan on toki musiikki, tarkemmin sanottuna yhtye, se yksi, stimuloivin, vaikuttavin ja yksinkertaisesti maailman paras yhtye: New Order. En ollut toviin, kuin huomaamattani, pyöräyttänyt levylautasellamme Low-life -abumia. Noh, tänään aamulla laitettiin pyörimään ja luulen, että pääsin lähelle tilaa, jonka Immanuel Kant koki luettuaan David Humen filosofiaa. Heräsin tietoisuuttani häiritsevien pintailmiöiden ja hetkessä liitelevien mitättömyyksien vainoamasta dogmaattisesta unestani. This is the real thing! Unohtakaa jo aikapäivät sitten käytännöllisen merkityksensä menettänyt Beatles-hekuma. Sylkekää kohti vaihtoehtoja - niitä ei ole! Katsokaa vilpittömällä ja ymmärtävällä katsella vuoden NME-nousukkaita; antakaa heille oma New Order hetkensä. New Order, nimittäin, on se yhtye, joka vaikuttaa, kuuluu ja vie edelleen tätä suuria tarinoita kaipaavaa musiikkikulttuuriamme eteenpäin.

Vai olikos se niin, että nyt vasta taas vajosin takaisin tähän dogmaattiseen uneeni?

"You were me and I was you
This world of ours it felt brand new
You took me a little further..."

Olen tässä viime viikkoina innostunut kaiken muun ohella perehtymään bioteknologiapolitiikkaan, erityisesti geenimuunneltujen vilja- ja kasvilajien ympärille kasautuviin moraalisiin ja globaalin tason yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kuten odottaa saattaa, en tarkastele aihetta luonnontieteilijän silmin, vaikka pieni kertaus itse teknologioiden ja tuotantoprosessien taustalla olevaan biologiaan ei olisi myöskään pahitteeksi. Itse geenimuuntelussa käytettävän tekniikan sijaan minua huolestuttaa eniten tekniikan käyttäjien ja tätä tukevaan politiikkaan sisäänrakennettu logiikka.

Laitetaan alkuun vähän tiukkaa faktaa: geenimuunneltujen tuotantokasvien (esimerkiksi soija, maissi, puuvilla, rypsi, hirssi jne.) peltoala kasvoi satakertaiseksi noin 90 miljoonaan hehtaariin vuosien 1996 ja 2005 välisenä aikana. 2008 lukema oli jo 125 milj. hehtaaria. Geenimuunneltujen bioteknologiatuotteiden (GMO) johtovaltio on Yhdysvallat - sekä tuotantomääriltään, että agressiiviselta ja eettisesti hyvin suuria aukkoja sisältävältä ekspansionistiselta politiikaltaan. Myös Kiina ja vuosituhannen vaihteessa koko kansallisen taloutensa kuralle geenimuunnellun soijafetissinsä myötä ajanut Argentiina ovat myös bisneksen kovia nimiä. Euroopassa, ainakin toistaiseksi, agrobisnes pyörii vielä perinteisemmissä, orgaanisissa merkeissä.

Yhdysvalloista käsin ajettu politiikka, ja sen perustalla oleva ideologia on kuitenkin se, mikä huolestuttaa eniten. Reaganin ja Bushin presidenttikausilla aloitettu, suuryrityksiä suorastaan paapova "vapaaksi sääntelystä" -politiikka on johtanut jenkkien kansallisen maatalousbisneksen käsittämättömään tilaan: kulttuuri, jossa ihannoidaan retoriikan tasolla tasa-arvoa, vapaata yrittämistä ja amerikkalaista unelmaa, on tuottanut todellisen kolmepäisen hirviön, joka pyörii yhden yrityksen, Monsanton, ympärillä. Rautakauppojen ja puutarhamyymälöiden hyllyiltä tuttu rikkaruohojen kitkijä Roundup on pientä ja viatonta siihen verrattuna, mitä yritys käytännössä globaalin ravintoketjun pohjan muodostavien perusraaka-aineiden monopoliasemaan tähyävällä yrityslogiikallaan tavoittelee.

Käytännössä vapaaksi sääntelystä -politiikka on tuottanut yhden ison yhtiön monopolin, jonka hallinnolliseksi - ei sitä ulkopuolelta säänteleväksi - siiveksi Yhdysvaltain maatalousministeriö on sulautunut. Monsanto tarvitsee ministeriötä, ei paitsi kansalliseksi kumileimasimekseen ja toiminnan näennäismoraaliseksi tukijakseen, vaan myös kansainväliseksi painostus- ja lobbauskoneistokseen. Jenkkihallitus onkin käytännössä koko 1990-luvun ja 2000-luvun lobannut ponnekkaasti WTO:n kautta GMO-kaupan vapauttamista. Kapuloita rattaisiin ovat tyrkyttäneet vain nämä vanhan mantereen nirppanokat, mikä selittyy EU:n perinteikkäällä, varsin protektionistisella maatalouspolitiikalla, jossa varsinkin ranskalaiset ovat tunnetusti kunnostautuneet. Itse asiassa kiinnostukseni aiheeseen heräsi juuri YLE:n ulkolinjalla esitetyn ranskalaisen, Monsanton agrobisneksistä varsin kitkerään sävyyn kommentoineen dokkarin jälkeen (tsekkaa täältä). Olisi tietysti varsin naivia ottaa kaikkea dokkarissa esitettyä kritiikittä vastaan, sen verran iso lehmä ranskalaisilla on tässä globaalin tason kauppa- ja maatalouspolitiikan tulevaisuuden ojassa.

Jenkkien argumentit perustuvat toisaalla neoliberaaliin logiikkaan sekä toisaalta uusmalthusilaiseen uhkakuvilla maalailuun. Jälkimäistä strategiaa käytettiin ensimmäisen kerran globaalin paniikin lietsontaan jo 1970- ja 1980-luvuilla. Silloin maailmasta piti loppua ruoka viimeistään 1980-luvulla ja tämän vaahtoamisen varjolla sitten tehtiin globaalin tason agromarkkinoiden rakenteellinen muutostehtailu, jonka laskua ns. "kehittyvien talouksien" väestö maksaa edelleen. Nyttemmin saman tyyppisellä ruoka-loppuu-lietsonnalla perustellaan maailmanpankin rakennesopeutusohjelmien sijaan kokonaisen maataloustuotannon teknologista murrosta kohti muutaman suuryrityksen tuotantomonopolia. Kaikkein apokalyptisimpiä tulevaisuusmaalailuja tämän monopoliskenaarion yhteydessä ei jaksa edes kerrata, mutta kyse on todellisesta, koko ihmiskuntaa koettelevasta, pienen talouseliitin taskuihin pelaavan politiikan tavoittelusta.

Maailman nälänhätäongelmiin kyettäisiin neoliberaalin teknologiafetissin sijaan vastaamaan hyvin vaatimattomalta vaikuttavilta mikrotason ratkaisuilla. Kehittämällä perinteisiä orgaanisia viljelymenetelmiä sekä oikeudenmukaistamalla globaalin maatalouspolitiikan ja sitä ohjailevan kauppapolitiikan ehtoja riittäisi lyömään ihmisen ahneudessaan tuottaman ongelman. Todellisuudessa maailmassa tuotetaan tälläkin hetkellä ravinnon huomattavaa ylijäämää, mistä vilja- ja ruokamarkkinahintojen viime vuosien rajut syöksyt ovat oiva osoitus.

Samalla Monsanton kaltaisten megayritysten intresseihin kuuluu muun muassa lihateollisuuden ja lihankulutuksen jatkuva kasvattaminen (kuka tie minkälaiset lobbausverkostot tähänkin tehtävään on valjastettu), sillä tämä kasvattaa edelleen esimerkiksi geenimuunnellun soijan ja maissin kysyntää. Todellakin, se biologian alakoululaisille sukupolvesta toiseen iskostettu ruoka-aineympyrä lihakiintiöineen (siellä todellakin ainakin minun käydessä ala-astetta puhuttiin nimenomaan lihasta, ei proteiineista) ei ole GMO-politiikasta irrallinen ja ihmisen ravintotarpeita esittelevä objektiivinen kuvaus.

1990-luvun trendiuutinen, hullun lehmän tauti, ja sitä seurannut luujauhokielto oli kuin joululahja GMO-tuottajille. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että Yhdysvallat syyttävät esimerkiksi EU:a afrikkalaisten nälänhädästä. Siis mitä? Kyllä, asetelma on yksinkertainen: Protektionistinen, perinteisiin orgaanisesti kestävämpiin jalostusmuotoihin ja viljelyperiaatteisiin (ainakin toistaiseksi) tukeutuva EU vääristää jenkkien mielestä vapaan kaupan logiikkaa. Afrikkalaiset viljelijät eivät kykene viljelemään GMO-lajikkeita, koska niille ei ole kysyntää Eurooopassa. Tämä taas johtaa jenkkien karrikoidussa maailmankuvassa Afrikan nälänhätään - on eurooppalaisten vika, ettei Afrikassa oteta laajamittaisesti käyttöön suurempia satoja ja ravintoa yllin kyllin tuottavaa GMO-teknologiaa.

Todellisuudessa GMO-lajikkeiden ylivertaisuudesta verrattuna tavanomaisiin, orgaanisiin ja kulttuurisesti sekä paikallisesti tärkeisiin perinteisiin lajikkeisiin ei ole mitään pysyvää, riippumatonta tieteellistä näyttöä. Päinvastoin on osoitettu, että GMO-lajikkeet ovat jopa vähentäneet satoja, kuten Intian puuvillaplantaaseilla. Lisäksi patentoitujen torjunta-aineiden (ei ihan sitä kotipuutarhan rounduppia enää) käyttöön kytketyt GMO-lajikkeet tuottavat vakavia suoria ja epäsuoria ympäristötuhoja. Suoria muun muassa maaperän saastumisen ja epäsuoria kokonaisten paikallisten ekosysteemien rakenteiden romuttajina.

GMO-lajikkeet ovat todellinen uhka siis myös biodiversiteetille, jos niihin suhtaudutaan Yhdysvaltalaisen neoliberaalin logiikan mukaan. Jenkit nimittäin tuntuvat vähän välittävän Rion sopimuksessa 1992 kehitetystä varovaisuusperiaatteesta (precautionary principle), jonka mukaan geenimanipuloidun tekniikan käyttäjän ja hyödyntäjän vastuulla on ottaa perusteellisesti selvää kyseisen organismin tuottamista ympäristö- ja terveyshaitoista ennen tekniikan käyttöönottoa. Jenkkien vapaaksi sääntelystä -politiikan mukaisesti yrityksen vastuu koskee nimittäin vain tuotekohtaista, ei tuoteprosessikohtaista, ulottuvuutta. Esimerkiksi Monsanto ei katso olevan vastuussa kuin itse geenimuunnellun maissin kuluttamisen suorista vaikutuksista ihmiseen (mistä ei ole myöskään vielä olemassa kattavaa puolueetonta tutkimusta edellä mainitsemani maatalouspolitiikan neoliberalisoimisen myötä), ei koko tuotantoprosessissa syntyvistä ekosysteemejä ja ihmisyhteisöjä kohtaavista haittavaikutuksista. Näin jenkit rikkovat suoraan luonnon monimuotoisuutta vaalivaa Cartagenan bioturvallisuuspöytäkirjaa ja sen periaatteita. Tämä kuitenkin voidaan sivuuttaa, kun vahvalla kansainvälisen politiikan perusrakenteisiin kytkeytyvällä neoliberaalilla "instituutiopolitiikalla" voidaan kiinnittää huomio toisaalle kauppapoliittisiin kysymyksiin. Jenkit toki puolustavat kovaan ääneen vapaakauppaa ja vapaaksi sääntelystä -politiikkaansa, mutta tästä huolimatta pientilalliset, orgaanisia lajeja viljelevät tuottajat eivät saa edes laittaa Yhdysvalloissa "GMO-free" leimaa tuotteisiinsa. Sääntelystä vapaata politiikkaa todellakin...

To be continued...